Suhteeni syömiseen – Intuitiivinen syöminen syömishäiriön jälkeen

Sain postaustoiveen kirjoittaa omasta suhteestani ruokaan ja syömiseen. Miten ruokasuhteeni on muuttunut syömishäiriön jälkeen ja sen myötä? Onko mulla ruokapelkoja tai ahdistaako syöminen? Onko edelleen olemassa kieltoja vai syönkö vapaasti? Olikin ihan mielenkiintoinen tehtävä siirtyä pois sieltä omalta katsantokannalta ja arvioida omaa ruokasuhdettaan objektiivisemmin ammattilaisen näkökulmasta.

Rajoittavan sijaan intuitiivinen ote

Sanoisin ruokasuhteeni olevan tällä hetkellä äärimmäisen normaali. En koe syömisen olevan mitenkään erityisen vaikeaa tai mikään iso juttu. Se ei määrittele minua enkä minä kontrolloi sitä liikaa. Voin syödä mitä vain, pois lukien itselleni tai vauvalle sopimattomat ruoka-aineet. Olen vahvasti sitä mieltä, että saan joka päivä syödä ihanaa, terveellistä ja maistuvaa ruokaa.

Toisin on ollut ennen. Syömishäiriön jälkeen ruokasuhteeni oli pitkään häiriintynyt, enkä osannut käyttää maalaisjärkeäni terveellisten valintojen skaalaamiseen. Olin millintarkka ja tiukkapipoinen ihan kaikesta. Ruokaan ei saanut laittaa teelusikallista sokeria makua pehmentämään, ei teehen hunajaa tai broilerin päälle kastiketta. Kaiken piti aina olla täysjyväistä ja nopeammin imeytyviä hiilareita sai syödä vain treenin jälkeen. Jos piti mitata desi puurohiutaleita, se oli desi eikä yhtään enempää. Mietin ruokaa usein tunteja ennen tulevaa ruoka-aikaa. Vahdin, kuinka paljon muut käyttivät paistamisessa öljyä, jotta pystyin sitten määrittelemään itselleni ”sopivan” annoskoon. Ja tämä oli siis varsinaisen syömishäiriökauden jälkeen…

Hauskaa sinänsä, etten tuolloinkaan kokenut rajoittavuutta vaikeaksi tai haasteeksi: Olin vain päättänyt kieltäytyä kaikesta, mikä sisältää mielestäni jotain liian ”epäterveellistä”. Tätähän osa ympäröivistä ihmisistä jopa ihannoi ja taivastelee sitä itsekurin määrää. Ei siinä oikeasti ollut mitään hienoa, ihannoitavaa tai haluamisen arvoista. Kyse on nipottamisesta ja pikkuriikkisten lillukan varsien korottamisesta ihan liian keskeisiksi syömistä määrittäviksi kriteereiksi. Kukaan ei oikeasti sairastu tai liho, jos syö joskus hiukan sokeria puurossa tai runsaammassa öljyssä käristettyä ruokaa. Häiriintynyt suhde ruokaan vaan kertoo, että olet epäonnistunut, huono ja pian myös lihava, jos syöt muuta kuin vihreitä kasviksia ja proteiinia.

intuitiivinen_syominen

Intuitiivinen suhde syömiseen

Nykyisin en koe, että minun tarvitsee rajoittaa itseltäni mitään. En laske ruokailuistani minkäänlaisia suureita. En punnitse tai mittaa. Syön sen verran, että mahassa tuntuu hyvältä: Otan lisää, jos jää nälkä ja jätän lautasen reunalle, jos alkaa tuntua tukalalta. Tämä voi olla toisena päivänä enemmän, toisena vähemmän. En ahdistu poikkeavista syömisistä tai pyri kompensoimaan runsaampia ruokamääriä. En syö kello kaulassa kolmen tunnin välein, vaan silloin kun on nälkä. En erityisemmin mieti makrojakaumia tai vitamiineja arjessani: Kun syö terveellisiä ruokia tarpeeksi, saa kyllä kaiken tarvitsemansa. En määritä ruoan määrää liikkumisen kautta ja kiellä itseltäni hiilareita, jos en ole treenannut. En mieti syömistä tai seuraavaa ruokaa jatkuvasti. Tää kaikki on ihan peruskauraa, eiks jeh?

Yksi isoimmista muutoksista lienee syömisen helppous: Syömiseen liittyvistä asioista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa tai edes pikkiriikkistä haastetta. Syömistä ei tarvitse miettiä eikä vatvoa, vaan voi keskittyä muuhun elämään. Koen, että intuitiivinen syöminen on parasta, mitä itselleni olen ruokapuolen suhteen voinut tehdä. En edes tiennyt, että syöminen voi olla näin helppoa!

Herkuttelu. Koska tää aihe kaikkia aina kuitenkin kutkuttelee. Herkuttelua minä harrastan ja mielestäni ihan päivittäin. Pyrin laittamaan kaikesta ruoastani niin hyvää, että se on itsessään herkuttelua. Elämä on liian lyhyt tylsälle, mauttomalle ja monotoniselle ruoalle. Syön myös lähes päivittäin tummaa suklaata ja muitakin perinteisiä herkkuja silloin kun niitä mieli tekee. En pelkää sokeria, rasvaa tai mitään muutakaan epäterveelliseksi miellettyä, vaikkein niitä päivittäin lautaselleni valitsisikaan. Omatunto ei enää soimaa epäonnistujaksi yhden tai kahdenkaan nautitun mutakakkupalan kohdalla. Elämä on nimittäin liian lyhyt myös mutakakusta kieltäytymiseen.

intuitiivinen_syominen

On toki jotain juttuja, joita en oikeastaan koskaan syö. Tällaisia ovat muun muassa vehnä, maito, kala, irtokarkit, varsiselleri, hernekeitto, kermakakku, keksit ja suurin osa sienistä. Näitä en syö, koska olen joko allerginen tai en yksinkertaisesti pidä niistä. Miksi väkisin syödä jotain ruokaa tai ”herkkua”, jos siitä ei oikeasti tykkää? Ihan sama kuinka terveellistä varsiselleri olisi, ei vaan pysty. Hrrr.

En todellakaan syö täydellisesti. Syön joskus ihan ähkyyn (vihaan sitä tunnetta) ja toisinaan vahingossa liian vähän. Paikkaan energiavajetta suklaalla ja maapähkinävoilla, vaikka sen voisi tehdä fiksumminkin. Välillä testaan minulle sopimattomia ruokia vain huomatakseni, ettei edelleenkään toimi. En aina jaksa kokata ja silloin päädyn kuluttamaan leipää tai puuroa massiivisissa mittakaavoissa. ”Salaattini” on toisinaan puolikas kurkku ja pari porkkanaa lautasen reunalla. Varsinkin äidin ruokapatojen äärellä uppoaa santsikierros jos toinenkin. Ja kaikki tämä on ok osa sitä normaalia syömistä, kunhan se ei ole jatkuvaa.

intuitiivinen_syominen

Millaista ruokaa haluan syödä?

Haluan syödä ruokaa, joka pitää minut terveenä ja jaksavana. Jonka voimin jaksan hassutella, kantaa vauvaa, treenata, levätä, ajatella ja kirjoittaa. Ruokaa, joka tuo hyvän olon sekä mahaan että mieleen. Joka ravitsee kehon lisäksi myös makunystyrät. Ruokaa, joka ei ole tunteidensäätelyn väline. Joka ei saa liian suurta painoarvoa elämässä. Haluan syödä ruokaa, joka on niin hyvää, että kikatuttaa!

Olen elämässäni rajoittanut itseäni niin paljon ja hartaasti, että nykyisin keskityn siihen, mitä kaikkea ihanaa voinkaan ruokailuuni lisätä. Lisää kasviksia. Lisää väriä. Lisää energiaa. Lisää makua. Lisää erilaisia koostumuksia ja elämyksiä. Ei ottaa pois, vaan lisätä <3

Jos luettelemani peruskaurat tuntuivat etäisiltä ja jopa utopistisilta, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan postaukseni rajoittavasta ja sallivasta syömiskäyttäytymisestä ja miettimään omaa suhdetta ruokaan uudelleen. Onko tämä todella se asia, mihin haluat käyttää päivittäin paljon energiaasi ja voimavarojasi? Vai olisiko elämässä kuitenkin paljon muutakin mietittävää ja koettavaa?

Lissää aiheesta:
Syödäkö vai eikö syödä? Intuitiivisen syömisen taito
Saako leipää syödä? Terveellisen syömisen kulmakivet
Ruokahistoriani lapsuudesta tähän hetkeen

Paino hyvinvoinnin mittarina: Annatko vaa’an määrittää päivän fiiliksen?

On ihan tavallinen päivä. Olo on kiva ja tuntuu hyvältä omassa kropassa. Päätät hypätä vaa’alle. Mitä?! Plus 2kg? Olit niin varma, että paino olisi pudonnut tai edes samoissa lukemissa. Harmittaa. Hyvä fiilis on tiessään ja tilalle astuu morkkis sekä olisi pitänyt kieltäytyä siitä mummon leipomasta pullasta -ajatusketju. Pitäiskö alkaa taas laihduttaa?

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Annoit painon, ulkoisen tekijän, määrittää mielialasi. Kaikki oli vallan hyvin, ennen kuin painolukema rävähti silmillesi vaa’an näytöltä. Mikään ei kuitenkaan konkreettisesti muuttunut noiden muutamien sekuntien aikana. Ainoastaan jokin mielessäsi muuttui. Paino on sinänsä kelju hyvinvoinnin mittari, että se saattaa ihan normaalilla vaihtelullaankin saada sinut voimaan huonommin – erityisesti henkisesti.

Paino ahdistaa todella monia naisia. Sen nousuihin ja laskuihin reagoidaan kuin kyse olisi vähintäänkin sijoitusrahaston kurssien romahtamisesta tai räjähdysmäisestä kasvusta – tietenkin kääntäen verrannollisesti. Sen alhaisemman painolukeman vuoksi ollaan usein valmiita laihduttamaan mitä kyseenalaisimmilla keinoilla ja rääkkäämään sekä kehoa että mieltä. Tämä siitäkin huolimatta, että suurin osa naisista ajattelee ja järkeilee myös olevansa ihan sopivan kokoisia ja kelpaavansa sellaisena kuin ovat. Painosta ja kehonkuvasta ovat kirjoittaneet muun muassa ihanat Iida, Annika ja Eve.

Itsellenikin paino on menneisyydessä ollut jotenkin hurjan merkityksellinen juttu. Syömishäiriön myötä painon tarkkailu eteni ihan obsessiivisiin mittoihin ja muistan itkeneeni puolen kilon painonnousua. Raskausaikana seurasin jännityksellä omia fiiliksiäni painonnousun suhteen. Huijasin pahasti, jos väittäisin, ettei painonnousu hetkauttanut minua mihinkään tällä kertaa: Tuntuihan se pahalta, mutta osasin järkeillä tilanteen sitä vaativan. On kuitenkin hämmentävää, miten jopa raskaana oleville luodaan paineita mahdollisimman pienistä raskauskiloista ja niiden pudottamisesta pikavauhtiin. Nyt synnytyksen jälkeen on ihan vapauttavaa, etten edes tiedä tämän hetken painoani. Ja ensimmäistä kertaa ei oikeastaan edes kiinnosta.

Tänään Syömishäiriöliitto SYLI:n Älä laihduta – päivänä ajattelin sanoa muutaman sanasen painosta ja sen suhteesta hyvinvointiin.

paino

Paino hyvinvoinnin mittarina

Miksi ihmeessä painoa sitten käytetään hyvinvoinnin mittarina? Tottakai sillä on jotakin merkitystä terveyden kannalta: On aika aukottomasti osoitettu, että sairauksien riski kasvaa ylipainon kasvaessa. Kuitenkin tulee huomioida, että kyseessä on riskin kasvu. Ei siis suora yhteys, jonka mukaan yksioikoisesti ylipaino = sairaus. Ylipainoinen voi olla terveempi kuin normaalipainoinen tai hoikka, mikäli hänellä on terveemmät elämäntavat.

Vastatakseni kysymykseeni: Painoa käytetään mittarina terveys-sairaus-riskiakselilla, koska se on helppo, edullinen ja nopea tapa arvioida tilannetta. Tästä kuitenkin voi syntyä vaikka minkälaisia virhetulkintoja. Olemme varmaan kaikki kuulleet esimerkin, jossa urheilullista nuorta naista tai miestä kehotetaan laihduttamaan, koska BMI on yli 25? Lihasmassa on rasvamassaa tiheämpää, jolloin runsaasti lihasta omaavan henkilön paino on korkeampi kuin vähemmän lihaksikkaan henkilön. Tai mitä väliä edes mistä se viimeinen kilo koostuu: Eikö tuntuisikin jotenkin nurinkuriselta ajatella, että heti kun paino nousee tietyn pisteen yli, muuttuisimme jotenkin sairaiksi tai epäterveiksi?

Kuten olen kirjoitellut aiemmin, painoon vaikuttaa todella moni tekijä eikä se ole stabiili suure. Se heittelee jatkuvasti elämäntapojen puitteissa suuntaan tai toiseen. Painon äkillisen nousun syistä voit lukea täältä. Kun ymmärtää painon heittelyn syitä paremmin, on se myös helpompi hyväksyä: Jos kyseessä on kerran muuttuva tekijä, miksi annan sen vaikuttaa niinkin voimakkaasti hyvinvointiini?

paino

Miten sinä voit?

Seuraavaksi aion jatkaa kliseellä, mutta se nyt vain sattuu olemaan totta. Paino on vain numero.  Oma kokemuksesi hyvinvoinnista on paljon tärkeämpää kuin yksikään luku. Hyvinvointia voi kokea ihan missä tahansa painossa, muodossa tai koossa. Huomaisitko ilman vaakaa painosi muuttuneen hieman? Hyvin todennäköisesti et.

Jos kerran paino ei ole hyvä hyvinvoinnin ja terveyden mittari, mikä olisi? Hyvinvointia on käsitteenä hankala arvioida, sillä se on niin voimakkaasti sidottu yksilön kokemukseen. Vain sinä voit määrittää milloin juuri sinulla on hyvä olla. On paljon muitakin keinoja arvioida hyvinvointia kuin paino. Itse näkisin ennemmin mielekkääksi arvioida hyvinvointia lisäävien tapojen toteutumista arjessa kuin yhtä yksittäistä lukuarvoa. Lisäksi havainnointia voi kohdistaa omaan mieleen ja ajatuksiin: Mitä ajatuksesi kertovat hyvinvoinnistasi?

Hyvinvoinnin tsekkauslista

• Syötkö päivittäin värikkäitä kasviksia, hedelmiä ja marjoja vähintään 500g?
• Juotko 2l vettä päivässä?
• Nukutko 7-9h yössä?
• Liikutko jollakin tavalla (treeni, hyötyliikunta) vähintään 60min/10 000 askelta päivässä?
• Koetko päivittäin tai lähes päivittäin arkesi ja työsi/opiskelusi mielekkääksi?
• Onko mielialasi pääsääntöisesti positiivisen puoleinen?
• Puhutko itsellesi kannustavasti ja rohkaisevasti?
• Oletko arjessa pääsääntöisesti energinen ja jaksat hyvin?

Oheisia kysymyksiä pohtimalla voit arvioida hyvinvointisi tilaa. Tarkoituksena ei missään tapauksessa ole luoda paineita tai olettaa näiden tekijöiden olevan kaikilla samanlaisia. On vain todennäköisempää olla hyvinvoiva, jos vastaa näihin kysymyksiin kyllä. On kuitenkin myös ihan mahdollista kokea huonoa oloa näistä huolimatta ja silloin kannattaakin jutella asiasta joko ystävälle tai ammattilaiselle.

paino

Oletko sinä huomannut painon vaikuttavan mielialaasi positiivisesti tai negatiivisesti?

”Kansainvälisen Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Toivomme, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on. – Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden.

Älä laihduta -päivänä keskustellaan hyvinvoinnista ja terveydestä, joiden lähtökohtana ja päämääränä ei ole laihtuminen. Älä laihduta -päivä viestii, että ihminen voi elää terveellisesti ja olla terve koosta riippumatta. Älä laihduta -päivänä julistetaan painorauha.” Syömishäiriöliitto SYLI.

Sääntöhelvetti – Minun tarinani syömishäiriöstä

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Kylmältä. Pelottavalta. Siltä, ettei saa henkeä. Tukahduttavalta. Ahdistukselta, joka on niin voimakas, ettei sitä jaksaisi enää. Ei haluaisi edes jaksaa. Pakottavalta. Surulliselta, vihaiseltakin. Häpeältä. Tyhjältä. Masentavalta ja musertavalta. Siltä, ettei  lopulta ole sitä kontrollia, jota syömishäiriöoireilulla hakikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin avata aihetta, jota olen lähinnä sivunnut aiemmin. Tämä on ehdottomasti vaikein teksti kirjoittaa koko blogihistoriani aikana. Jos kuitenkin yksikin ihminen saa voimaa, toivoa tai vertaistukea tarinastani, on se kirjoittamisen arvoista.

Minä sairastuin syömishäiriöön lukioikäisenä. Olihan se pinnan alla kytenyt jo pitkään, mutta se leimahti liekkeihin lukion toisen vuoden aikana. Olin tehnyt ihan pienen viattoman uuden vuoden lupauksen lukion ykkösvuonna: Alkaisin elää terveellisemmin. Aluksi se sitä olikin, vähensin ”epäterveellisten” ruokien syöntiä, kävin hieman aiempaa enemmän liikkumassa ja panostin kasvisten syömiseen. Tavoitteena ei ollut painonpudotus missään vaiheessa, mutta muutama kilo siinä sivussa karisi. Nuo muutamat kilot saattoivat kuitenkin olla kohtalokas alku syöksykierteelle.

Kohta nimittäin huomasin, että eiväthän nämä treenit riitä mihinkään. Enhän nyt haluaisi lihoa takaisin niitä paria kiloa? Lisäsin entisestään liikuntaa ja innostuin juoksemisesta. Samaan aikaan suhtautumiseni syömiseen muuttui pikkuhiljaa ehdottomampaan suuntaan: Epäterveellisten ruokien lista kasvoi kasvamistaan ja kohta olikin pitkä kuin nälkävuosi. Laskin kaiken. Kehitin myös omituisia sääntöjä, joiden piti edistää terveyttä. En tosiaan tiedä, mistä olin päähäni saanut ajatuksen, että kahdeksan mantelia on maksimimäärä mitä voi syödä. Tai kaksi hedelmää päivässä. Tai vain yhdellä aterialla leipää. Tai päivässä piti olla vähintään kolme suolaista ateriaa, makeita vähemmän. Elämäni = ruokailu = sääntöjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En vielä tuossa vaiheessa laihtunut kauhean paljoa. Suurin nytkähdys tapahtui, kun aloitin seuraavana kevää tanssi- ja juoksuharrastusten lisäksi kuntosalitreenit. Liikuntaa tulikin tuossa vaiheessa jo aivan älyttömät määrät viikossa. Treenit olivat kaloreiden kyttäämistä, crosstrainerillä vietettyjen sekuntien tarkkaa valvomista ja sykkeen seurantaa. Mitä enemmän sen parempi, tietenkin. Sääntöjen toteutuminen ja painon tarkkailu ohjailivat elämääni, määrittelivät ihmisarvoni.

Samaan aikaan ruokamäärät kutistuivat kutistumistaan: Pahimmillaan muistan syöneeni lounaaksi yhden viipaleen ruisleipää, kurkkua ja paprikaa. Vettä. Eikä muuta.  En yksinkertaisesti uskaltanut syödä enempää tai mitään muuta, koska lihoisin ja olisin huono epäonnistunut yksilö. Paino tippui rytinällä ja samalla psyykkiset oireet nostivat päätään yhä vahvemmin. Olin jatkuvasti kiukkuinen, väsynyt, en jaksanut keskittyä, unohtelin asioita. Ahdistuin suunnattomasti, jos en tiennyt minkä verran lautasellani oli ruokaa eli energiaa eli kaloreita. En halunnut syödä kenenkään muun tekemää ruokaa, koska sinnehän olisi joku voinut lisätä vaikka öljyä paistamiseen tai pahinta kauhistustani, sokeria. Pelkäsin vuorotellen rasvaa ja hiilihydraatteja, lopulta molempia.

Ahdistus oli niin voimakasta, että aloin saada paniikkikohtauksia ja tuntea sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Öisin en nukkunut tuntia tai kahta pidempään, koska keho kävi niin ylikierroksilla. Ne nukutut tunnit näin painajaisia ja olin varma, että kuolen. Tärisin kylmästä kolmen peiton, lämpöpatjan ja parin vaatekerroksen allakin. Poskeni olivat täynnä karvaa, lanugo-nukkaa, jota keho kasvattaa suojelemaan riutuvaa kehoa kylmältä. Olin niin heikko, etten meinannut jaksaa nousta portaita tai nostaa maitopurkkia.

Sitten tuli se päivä, kun en enää jaksanut nousta sängystä ylös. En yksinkertaisesti jaksanut. Makasin siellä, kun sen hetkinen poikaystäväni tuli kylään. Hän halusi erota, sillä tämä oli hänelle liian vaikeaa. Itkin ja huusin, olin vihainen siitä, miten hän kehtasi hylätä minut siinä tilanteessa. Olin niin täynnä koko syömishäiriötä ja syytin sitä elämäni pilaamisesta. Nykyään olen kuitenkin kiitollinen, sillä tuo romahdus sai minut hakemaan apua: Seuraavalla viikolla menin koululääkärille juttelemaan asiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painoin 35 kiloa, olin henkisesti rikki ja pelkäsin paranemista aivan valtavasti. Jokin minussa kuitenkin sanoi, että se on nyt tehtävä, se tulee olemaan pitkä ja raskas tie, mutta täysin sen arvoista. Sairauteni oli sinänsä muista syömishäiriöistä poikkeava, että tiedostin koko ajan sairauden etenemisen: Tiesin, ettei tästä seuraa mitään hyvää, mutten osannut muuttaa toimintatapojani. Muun muassa tämän seikan takia sain diagnoosikseni epätyypillisen syömishäiriön, sisältäen anorektisen ja ortorektisen oireilun vuorottelua sekä liikunta-addiktion.

Oikein olin aavistellut, kun pohdin paranemisen olevan pitkä tie. Viimein näin reilut kuusi vuotta myöhemmin voin sanoa aidosti olevani terve. Kävin aluksi ravitsemusterapeutilla, syömishäiriöpolilla ja psykoterapeutilla. Yhtään näitä väheksymättä suurin työ tapahtui kuitenkin pään sisällä. Saavutin normaalipainon nopeasti, alle puolessa vuodessa. Tässä siitä kovapäisyydestä oli todella hyötyä! Muistan kuinka minua oikeasti pelotti mennä kahvilaan syömään pullaa. Silti tein sen ja huomasin, ettei mitään pahaa tapahtunut.

Mielen paraneminen keski huomattavan paljon kauemmin, enkä ollut sanoistani huolimatta terve vielä yliopiston ensimmäisinä vuosina. Liikuin pitkään pakosta ja koin huonoa omatuntoa ”epäterveellisten” ruokien syömisestä. Vaikka kontrolli oli vähäisempää, oli syöminen silti tarkkaa ja liikunnan sanelemaa: Liikkuminen määritteli sen, minkä verran ja mitä sain syödä. Pelkäsin myös edelleen painonnousua, sillä päässäni se yhdistyi edelleen huonommuuteen ja epäonnistumiseen. Nälän ja kylläisyyden tunteet olivat pitkään sekaisin, sillä söin vain kellon ja mittojen mukaan.

En oikeastaan tiedä, mikä toimi ratkaisevana tekijänä mielen toipumisessa. Ehkä lisääntynyt tieto ravitsemuksesta opintojen myötä ja kuluva aika? Ruokailu vapautui pikkuhiljaa ja jossain kohtaa huomasin, ettei kiellettyjä ja sallittuja ruokia enää ollut. Oli vain ruokaa vailla ahdistusta.

Pisimpään kesti liikunnan pakko. Maskeerasin sen tosin melko hyvin liikunnasta ja treenaamisesta nauttimisen alle – ja olihan se liikunta minulle myös työtä siinä kohtaa. Voisin sanoa, että kohtasin tämän liikuntapakotteen kunnolla vasta lopetettuani tankotanssin ja sen ohjaamisen kokonaan: Kun viikossa ei ollutkaan enää tiettyä määrää ohjauksia ja kehittymisen hinkua lajissa, liikuntamäärä kohtuullistui kuin itsestään ja mukaan tuli kehon vaatimaa lepoa. Olin treenannut määrällisesti yhtä paljon kuin urheilija jo vuosia, joten ”normaaliin” liikuntamäärään sopeutuminen kesti tovin. Muutaman sisäisen väännön kävin aiheen tiimoilta päässäni ja pientä ahdistustakin esiintyi painon samalla hieman noustessa. Pystyin kuitenkin käsittelemään asiaa eri tavalla kuin koskaan ennen ja oivalsin monia ajatus- ja toimintamalleja sairauden taustalla. Samoihin aikoihin aloin myös nukkua yöni kunnolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen paljon pyöritellyt syitä omalle sairastumiselleni. Koin siitä valtavan pitkään huonoa omatuntoa, häpeää ja ahdistusta: Miksi juuri mitä sairastuin? Mitä tein väärin? Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että toisille se syömishäiriö vain tulee. On olemassa geneettisesti alttiita ihmisiä, joilla esimerkiksi laihtuminen voi aktivoida niin kutsutut ”syömishäiriögeenit”, oli se laihtuminen sitten tahallista tai tahatonta. Tämä ainakin täsmäisi oman syömishäiriöni alkuun.

Paljon on varmasti kiinni myös omasta persoonastani. Olen aina ollut hirmuisen kiltti, tunnollinen, jopa perfektionistinen. Sellainen kliseinen kympintyttö-stereotypia, joka on esimerkkinä kaikissa syömishäiriöstä kertovissa tapauksissa. Tälle persoonalle on myös ominaista huono itsetunto, miellyttämisen tarve sekä muiden kommenteille asetettu suuri arvo. Kaboom, napakymppi! Muistan edelleen sukulaistädin murjaiseman lauseen vatsastani. Tämä tapahtui jo ennen kouluikää, mutta on syöpynyt päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Jokaisen ikävän kommentin minusta tai kehostani olen säilönyt tarkkaan mieleni sopukoihin.

Olisiko tällä yhteyttä vuosien koulukiusaamiseen? Sitä on paha sanoa, enkä kiusaajiani syytä sairaudesta. Olen heille antanut anteeksi jo kauan sitten. Vaikea kuitenkin ajatella, etteikö kiusaamisella olisi jotain osaa ollut jo valmiiksi herkän tytön sairastumiseen.

Yksi keskeinen sairautta ylläpitävä ajatus oli päässäni kaikuva olen huono. Olin varsinkin sairauden pahimmassa vaiheessa aidosti ja oikeasti sitä mieltä, ettei minusta löytynyt mitään hyvää. En tiedä mistä olen tämän ajatuksen päähäni kalastanut, sillä kotona on aina kehuttu ja kannustettu. Jostain tämä ajatus on minuun iskostunut ja sitäkös on vaikea saada pois. Sama levy pyörii edelleen toisinaan mielessäni, varsinkin riitatilanteissa. En riitä, en kelpaa. Jos en ole varovainen, se jatkaa helposti pyörimistään – nykyään onneksi jo tunnistan tämän kappaleen ja osaan vaihtaa sen toiseen, positiivissävytteisempään.

Paljon on pitänyt töitä tehdä omien ajatusten, tunteiden käsittelyn ja ilmaisun kanssa. On ok puhua omista harmaammistakin tunteista jo ennen kuin olo on äärimmäisen kamala. On ok olla välillä pahalla tuulella tai surullinen. Jo se, että tunnistaa päässä pyörivän ajatusketjun vie paljon eteenpäin: Minulla on valta vaikuttaa ajatuksiini. Jos huomaan ajattelevani tuota samaa olen huonoriittämätönepäkelpo mantraa, käännän tarkoituksella ajatuksen toisin päin. Tällöin kysymys kuuluukin, että miksi olen ihana? Jos haluat käydä lukemassa tekniikasta enemmän, tsekkaa FB-sivuilta yläpalkkiin kiinnitetty postaus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt tämän kaiken jälkeen olen tässä. Terveenä, onnellisena, väittäisin jopa tasapainoisena. Syön silloin kun on nälkä ja mitä tekee mieli. Pidän aktiivisina aikoina enemmän huolta riittävästä energiansaannista. Liikun siten mikä hyvältä tuntuu, eikä pakkoa tiettyihin tuntimääriin enää ole. En stressaa ruoista tai liikunnasta, enkä koe ahdistusta erilaisista ruokavalinnoista. Tykkään toki edelleen pääsääntöisesti terveellisestä ja ravitsevasta sapuskasta, koska noh, se vaan tuo parhaan olon! Terveellistä ruokaa maustaa kuitenkin loistavasti herkku siellä ja toinen täällä.
Mielen hyvinvoinnin tukeminen on prioriteettilistallani korkealla: Jos mieli mustenee ja ahdistusta ilmenee, otan asian heti esille enkä jää vellomaan siihen. Tiedostan, että toisinaan tulee vaiheita, jolloin oireilu haluaisi nostaa päätään – erotan kuitenkin nykyisin selkeästi ”syömishäiriön ajatukset” omistani enkä enää usko niitä. Hyvin harvoin näitä enää elämässäni esiintyy.

DSC_2764

Minun ihmisarvoni ei ole enää kiinni ulkonäössä, painossa, treenimäärissä tai ruokavalion terveellisyydessä. Olen arvokas, koska olen minä. Iso kiitos rakkaalle miehelle, joka siitä aina kauniisti muistuttaa! <3

Vuosien takaisissa kuvissa en ole enää pahimmassa vaiheessa, koska siitä ei juuri ole todistusaineistoa jäänyt. Olin päässyt noissa jo reilun kymmenisen kiloa ylemmäs. Yksi asia joka kiinnittää huomioni noissa kuvissa on tuo tyhjä katse ja silmiin ulottumaton hymy.

Siinä oli muutama sananen, olisi tullut varmaan toinen tuhat lisää! Tuntuu, että tämä jää vähän pintaraapaisuksi ja paljon jää myös sanomatta. Nyt sinä ihana lukija, joka jaksoit lukea loppuun: Avaa sanainen arkkusi. Kerro mulle, minkälaisia ajatuksia ja tunteita tämä teksti herätti. Kysy jos tulee kysyttävää! Voit joko jakaa omaa tarinaasi tai kommentoida syömishäiriötä läpikäymättömän näkökulmasta. Kaikki kommentit ovat tervetulleita <3 Myös sähköpostia saa lähettää tuolta välilehden yhteydenottokaavakkeen kautta, jos haluaa pitää tarinansa yksityisenä.