Nyt olen äiti – Äitienpäivä ja ajatuksia äitiydestä

Eilen vietin ihka ensimmäistä äitienpäivääni äidin roolissa. Perinteiseen tapaan aamupala tarjoiltiin minulle sänkyyn valkovuokkokimpun kera. Johan se aamupala maistuikin parhaalta vähään aikaan! Lisäksi minua lahjottiin lempparikukillani, kalloilla ja orkideoilla. Sain myös vapauden ”tehdä mitä vaan”, koska on äitienpäivä. Päädyin sohvan nurkkaan virkkaamaan samalla kun mies siivosi kämppää kuntoon. Puolen päivän jälkeen saimme nimittäin vieraiksemme miehen siskon perheineen.

Yhdessä ihastelimme nukkuvaa (ja toisinaan kiljuvaa) vauvaa, söimme maailman herkullisinta bataatti-linssicurrya ja kävimme ulkona nauttimassa auringosta. Muut kävelivät ja minä heiluin pyörällä mukana matkassa. Keli oli maailman kaunein!

Loppuilta menikin vauvan nojatuolina, sillä tällä hetkellä syli tuntuu olevan ainoa paikka, jossa hän viihtyy. Sain siinä rauhassa pohdiskella ja jäsennellä ajatuksiani kuluneesta päivästä sekä äitiydestä ylipäänsä.

äiti

Nyt olen äiti – Ajatuksia äitiydestä

Tuntui samalla upealta ja samalla erittäin epätodelliselta olla nyt äiti. Kaikki se odotus on nyt takana päin ja meidän pieni vauvamme on täällä.

Vaikka raskaus kestääkin sen yhdeksän kuukautta, en silti koe valmistautuneeni tarpeeksi äidin rooliin. Tämä ehkä johtuu siitä, että ajattelen päässäni Äitien olevan ikään kuin oma lajinsa – ihan erilaisia kuin minä. Äidit ovat vastuuntuntoisia, hyviä elämänhallinnassa ja multitäskingissä, laittavat lapsensa tarpeet edelle ja ehkä myös muuttuvat ihmisinä.

Äitiys varmasti kasvattaa enemmän, kuin mikään muu kokemus maailmassa. En silti halua hukata itseäni tämän kasvamisen myötä. Persoona toki muuttuu iän karttuessa muutenkin, mutta vanhemmuus tuo siihen vielä uusia sävyjä. Tällä hetkellä olen paikoitellen hieman hukassa, sillä asiat joista todella elämässäni nautin eivät juuri nyt ole mahdollisia. Minkälainen ihminen olen, jos en voi tehdä itselleni mielekkäitä asioita ja olen ”vain” äiti?

Mikä on äidin tehtävä? Tähän on varmasti miljoona oikeaa vastausta, mutta itse kiteyttäisin sen näin: Äidin tehtävä on olla tukena ja turvana, opettaa lapselle tästä maailmasta ja ohjata eteenpäin elämän polulla. Pitää huolta ja rakastaa. Rohkaista lasta kasvamaan omanlaisekseen yksilöksi ja kannustaa tavoittelemaan sitä mistä haaveilee. Tällaisen mallin olen saanut itse kotoa ja haluan sitä viedä eteenpäin myös omalle lapselleni.

Äitiys vaatii paljon, mutta samalla se myös antaa. Ihan huomaamattaan sitä saa itse kaikenlaisia hienoja ominaisuuksia. Kärsivällisyys, suunnitelmallisuus ja laskelmointikyky kasvavat äidiksi tulemisen myötä. Äitinä katselee maailmaa enemmän lapsen silmin, näkee paitsi vaarat ja pelot, myös elämän hienoudet. Ymmärrys muita, varsinkin vanhempia kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti. Jos kaikki kohtelisivat muita ja itseään samalla lempeydellä kuin äiti lastaan, voisi maailma olla erilainen paikka.

Mietin paljon sitä, osaanko olla oikeanlainen äiti. Mitä enemmän pohdin, sitä vakuuttuneempi olen kuitenkin siitä, että tapoja olla hyvä äiti on ihan just niin monta kuin on äitejäkin. Että kasvan omalaisekseni äidiksi yhdessä lapseni kanssa. En ehkä ole se perinteisen pullantuoksuinen mama, sillä kaipaan kovasti omaa aikaa, töiden tekemistä ja liikkumista. Toisaalta onko sillä niin väliä? Jos saan tehdä niitä itselleni merkityksellisiä asioita (joihin äitiys toki myös lukeutuu), olen parempi äiti niinä vauvan kanssa vietettyinä hetkinä.

äiti

Nyt saa heittää ilmoille omia ajatuksia ja muistoja äitiydestä! Lukisin mielelläni teidänkin pohdintaanne aiheesta 🙂

Lissää perhejuttuja!
Ystävänpäiväspesiaali – 10 faktaa parisuhteestamme
Raskauden puoliväli – fiilikset, yllätykset ja kuulumiset

Suklainen chiavanukas ja ajatuksia vegeilystä

Nyt on luvassa oikein kunnon vanhaa sillisalaattiblogia, jossa pari aihetta risteilee keskenään! Voi tätä nostalgiaa.

Lomalla tulee aina syötyä vähän eri tavalla kuin kotona. Mullakin alas meni maidotonta suklaa- ja mansikkajädeä, ranskiksia pariin otteeseen, laittomat määrät zero colaa – sekä jonkin verran lihaa sen saatavuuden vuoksi. Se on normaalia ja täysin cool, että lomalla syö vähän eri tavalla eikä mulla ole mitään ruokamorkkiksia. Kokkasimme suurimman osan ruoista itse siitä mitä oli saatavilla läheisissä marketeissa. Suursuosikkejamme oli tomaattinen kikhernepata, kaupan valmishummus ja paprikatahna nimeltä Ajvar. Ravintoloissa syödessä valikoima ei näillä vatsavammaisuuksilla ollut mitenkään huikea, sillä mieluiten valitsen sen vaihtoehdon joka ei käännä vatsaa kokonaan ympäri.

Ja hei jos haluat vain lukea herkkureseptin, skippaa seuraavat pohtivat kappaleet ja hyppää suoraan loppuun: Vatsaa hellivä, ravinteikas ja herkullinen chiavanukasresepti odottaa sinua siellä! Tää on muuten superhyvä lomakauden jälkeen, kun saa kunnolla kuitua ja masun toimimaan <3
Voit myös lukea pohdinnan ja herätellä ajatuksia sekä ruokahalua katselemalla kuvia. It’s all up to you!

DSC_2415

Aloin siinä loman edetessä pohtia omia tuntemuksiani eläinkunnan tuotteita kohtaan. Minulla ei ole varsinaisesti mitään niiden makua vastaan ja kaikki maistamani oli kyllä herkullista. Lähinnä heräsin vain miettimään, etten juurikaan silti nauti erityisemmin lihan syömisestä. En pidä siitä tunteesta mikä minulle tulee henkisesti ja fyysisesti. Vatsa tuntuu tukkoiselta ja umpitäydeltä ihan normaalinkin annoksen jälkeen. Välillä alkoi suorastaan ällöttää tuo olotila.

Suoraan sanottuna siis pohdin ihan tosissani, tarvitsenko eläinkunnan tuotteita oikeasti mihinkään? En oikeastaan.

Ainoat eläinkunnasta peräisin olevat raaka-aineet, joita käytän kotioloissa, ovat kananmunat. Lihaa kotiimme ei eksy, kanaa vain äärimmäisen vatsakatastrofin yhteydessä. Käyttämäni proteiinijauhe on myös tehty kananmunan valkuaisesta. Välillä niiden käyttö tuntuu kuitenkin kovin turhalta.

Kunpa asia olisikin niin yksinkertainen. Hankalan suoliston vuoksi korvaavien tuotteiden löytäminen on ollut toisinaan äärettömän vaikeaa. Ei ole kyse siitä, ettenkö voisi ollenkaan syödä kikherneitä, palkokasveja, nyhtistä, härkistä, herneproteiinia ja muita vegaanisia proteiininlähteitä. Nyt olen itseasiassa onnistunut syömään jopa tofua ilman ongelmia! Silloin kun vatsa on hyvänä, voin syödä näitä ruokia reippaitakin määriä ilman ongelmia.
Useimmiten haasteeksi nousee kuitenkin määrä: Saadakseni aktiiviseen elämäntapaan riittävän määrän energiaa ja proteiinia, tulisi yllä olevia syödä sen verran ettei vatsani ole kestänyt sitä. En myöskään voi olla varma ravintoaineiden imeytymisestä omalla kohdallani, sillä suoliston kunto on välillä mitä on.

Toistaalta pelkään jollain tasolla myös vanhojen syömisongelmien palaavan liian rajoittavan ruokavalion myötä. Mitä jää jäljelle, jos karsin vielä kananmunatkin ruokailuistani? Tekeekö se elämästä hankalaa? Ammunko itseäni nilkkaan tällä valinnalla?
Kannatan joustavuutta oikeastaan kaikessa, enkä sen vuoksi usko tekeväni lopullista ratkaisua vielä ihan hetkeen. Olisi nimittäin erittäin vaikea sanoa, miten ruoka-aineet vaikuttavat suolistooni, sillä epämääräiset vatsakivut ovat tällä hetkellä arkipäivää muutenkin. Pohdin rauhassa, kokeilen ja tunnustelen. En kaipaa itselleni vegaanin nimikettä, eikä se olisikaan syynä kokeilulle. Minua kyllä kiinnostaisi kokeilun lopputulos: Mitä tapahtuu, jos jätän viimeisetkin eläinkunnan tuotteet pois ruokavaliosta?

Oisko tässä seuraava ihmiskoe?

 

DSC_2413

Tällaisen pitkän jaarittelun lopputuloksena pääsimmekin tähän ihanaan vegaaniseen suklaavanukasreseptiin! Kasvipohjaiset välipalat ovat ehdottomasti itselleni se haastavin tapaus. Smoothietakaan ei jaksaisi joka välissä vääntää. Tässä siis yksi todella helppo ja nopea välipala, aamupala tai mikä tahansa pala, joka valmistuu lähes itsestään!

Suklainen chiavanukas
2-4 annosta

4rkl chiasiemeniä
1,5dl kookoskermaa
2,5dl soijamaitoa
2,5dl vettä
6rkl kasvipohjaista proteiinijauhetta (suklaa)
1rkl tummaa kaakaojauhetta
1/4tl vaniljatangon siemeniä
Koristeluun banaania, marjoja ja soijajogurttia

Sekoita ainekset kipossa.
Odota ruokahalusta riippuen 10-20min.
Vanukkaan voi antaa maustua myös yön yli jääkaapissa.
Siirrä chiavanukas tarjoiluastiaan tai eväskippoon, viipaloi päälle banskua.
Lusikoi päälle soijajogurttia ja ripottele reilusti marjoja
(paljon enemmän kuin kuvassa).
Nauti! <3

DSC_2410

Nyt haluaisin kuulla sinun ajatuksiasi aiheesta! Välillä koen hirveän huonoa oloa ja omatuntoa kananmunien syömisestä. Toisaalta välillä myös tuntuu, ettei minulla ole juuri vaihtoehtoja. Oma terveys täytyy kuitenkin laittaa edelle, vaikka se välillä ikävältä tuntuukin. Auta ensin itseäsi, sitten voit vasta auttaa muita.
Ja jos skippasit pohdinnan, voit kommentoida jotain chiavanukkaasta 😉

Epävarmuus varjostaa elämää – kehonkuvasta, sen vääristymisestä ja tapahtumista kaiken taustalla

Kirjoitinkin vatsan pömpötykseen liittyvän postauksen lopussa vatsan olevan se epävarmuustekijä nro1 jos ajattelen omaa vartaloani.  Tänään haluaisin pohtia asiaa hieman lisää. Miksi se vatsan pömpötys tai ulkomuoto sitten on niin iso juttu?

Siihen on oikeastaan vaikea sanoa yksiselitteistä vastausta. Lähestulkoon aina isompien epävarmuuksien taustalla on jokin tapahtuma lapsuudessa, nuoruudessa tai vaikka aikuisiälläkin.  Emmehän me vauvana tai pikkulapsena ajattele kehonosiemme olevan epäkelpoja? Se on opittua se.
Emme välttämättä ajattele sen tapahtuman vaikuttavan, mutta se vaikuttaa silti salakavalasti ajatuksiimme joka päivä. Se voi olla myös hautautunut syvälle mielen sopukoihin niin ettet edes muista sen tapahtuman olemassaoloa.

DSC_1700

Kunnes eräänä päivänä hoksaat. Tuttu täti lapsuudessa vertaili sinun masuasi toisen tytön masuun. Ja pohti vielä miksi sinun masusi on tuollainen pömppömaha. Pienen tytön oli sitä kovin vaihea ymmärtää, mutta siitä hetkestä lähtien hän on ajatteli, että pömppömaha on ikävä asia. Hän halusi sen pois. Teki vatsalihaksia ja kertoi äidillekin, että pömppömahan pitäisi lähteä. Niin se kehonkuva lähtee vinksahtamaan.

Tällainen jatkuu helposti aikuisiällekin, varsinkin jos vastaan sattuu henkilöitä, jotka vahvistavat näitä lapsuudessa opittuja mielleyhtymiä. Kun kuulee läheiseltä ihmiseltä, miten sitä näyttää niin pönäkältä, ei sitä voi muuta kuin ajatella olevansa viallinen. Epäkelpo. Ja että pömppövatsan kadotus korjaisi tämän tilanteen. Kehonkuva jatkaa kieroon kasvuaan.

DSC_1693

Pohjimmiltaan kyse on siis omien ajatusten lisäksi myös muiden hyväksynnästä. Ajatuksesta, ettei kelpaa tällaisena vaan pitää olla jotain muuta. Tämä iskostunut ajatus voi liittyä mihin vain, esimerkiksi siihen että täytyy saada hirveästi aikaan, olla hyvä opiskeluissa, liikkua 5 kertaa viikossa, täytyy olla pyöreä pakara tai ei saa olla selluliittia. Pohjimmiltaan se on kuitenkin pelkoa, ettei kelpaa.

Se on tosi helppo selittää itselleen, että haluan vain olla tietynlainen. Se on se tavoite mitä haluan saavuttaa. Silloin voisi esittää itselleen kysymyksen: Miksi?

Miksi minä haluan, ettei minulla saa olla selluliittia?
Miksi haluan saada pelkkiä kymppejä?
Miksi haluan olla tuottelias?
Miksi haluan olla sporttinen ja treenaava?
Miksi haluan, että minulla on litteä vatsa?

Tästä voi jatkaa eteen päin ja miettiä, että mitä väliä asioilla on? Mitä väliä sillä on jos minulla on selluliittia tai vatsa pömpöttää? Minkälainen merkitys sillä on isossa kuvassa? Estääkö se sinua saavuttamasta mitä haluat? Annatko sen estää sinua saavuttamasta mitä haluat?

DSC_1711

Vastaus ei aina ole sitä mitä haluat kuulla, mutta se auttaa eteenpäin. Kun ymmärtää syyn ja tapahtuman kaiken sen epävarmuuden taustalla, voi alkaa työstää asiaa. Pyytää anteeksi siltä sisäiseltä pieneltä tytöltä ja kertoa, ettei pömppövatsassa ole mitään pahaa.

Tämä on nyt varmaan vähän itsestään selvä ja höntti kysymys, mutta onko sinulla epävarmuuksia oman kehosi suhteen? Miten olet lähtenyt niitä työstämään? Arvostan kommenttejanne ja ajatuksianne! Ihanaa ja armollista päivää juuri sinulle! <3

Pitääkö liikunta-alalla olla FIT?

Postaus on julkaistu aiemmassa blogissani heinäkuussa 2016.

Olen pyöritellyt tätä aihetta mielessäni jo tovin. Välillä kokenut hirveää painetta ja alemmuutta, välillä taas saanut jopa pientä lisäbuustia omaan tekemiseen. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen olen muodostanut oman mielipiteeni. Pitääkö liikunta-alan ammattilaisen olla FIT?

Omasta mielestäni kyllä ja ei.

Aluksi voisi olla hyvä määritellä mitä fit sitten tarkoittaa. Sana tuo mieleen monenlaisia mielleyhtymiä. Itse liittäisin sen enemmänkin terveyteen ja hyvinvointiin: Ihminen joka on fit suosii terveellisiä elämäntapoja. Liikkuu reippaasti ja on perushyvässä kunnossa, syö pääsääntöisesti terveellisesti, nukkuu yönsä hyvin, pyrkii hallitsemaan stressitasojaan ja tekemään elämässä itselleen mielekkäitä juttuja. Tällainen laaja-alaisempi hyvinvointi näkyy usein myös ulospäin hyväkuntoisena ulkokuorena.

Asiantuntemuksen lisäksi liikunta-alan ammatilaisen kunto on kuitenkin jonkinlainen valintakriteeri. Asiantuntijan tulisi mielestäni olla motivaation ja inspiraation lähde asiakkaalle. Kuka oikeasti ottaa ohjeita vastaan, jos personal trainer ei itse näytä elinvoimaiselta? Tai valmentajalta joka ei itse jaksa nostaa edes levytankoa? Nyt puhutaan kuitenkin tietyn tason hyväkuntoisuudesta ja siitä, että elää kuten opettaa. Terve, energinen ja hymyilevä habitus kumpuaa omista päivittäisistä valinnoista, mikä varmasti välittyy asiakkaallekin. Ollakseen fit ei tarvitse olla kireä kuin viulunkieli, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Ulkokuori ei kuitenkaan määritä osaamista. Tulisi ottaa huomioon minkälaisia tuloksia valmentaja on saanut asiakkailleen. Tietotaitoa saattaa olla vaikka kuinka, mutta se ei vaan pääse käytäntöön omalla kohdalla. Myös liikunta-alan ammattilaiset ovat ihmisiä siinä missä muutkin: Heidänkin elämässään tulee eteen mutkia ja kiemuroita, jotka vaikeuttavat terveellisten elämäntapojen noudattamista. Tosin entistäkin esimerkillisemmän ammattilaisen tunnistaa siitä, että kiireen ja arjen pyörityksen keskelläkin oman hyvinvoinnin edistäminen ei painu unholaan. Vaikka oma ulkomuoto pääsisikin vähän repsahtamaan, ei se silti vie pois kaikkea sitä osaamista, mikä valmentajan pääkoppaan on tallentuneena.

Jos sinulla on jokin tietty ulkonäköön liittyvä tavoite, voi sopivan ammattilaisen löytämisessä käyttää avuksi myös ulkonäkökriteerejä. Mikäli tavoitteenasi on saada kilometrin kokoinen hauis, kannattaa etsiä valmentajaa, joka on onnistunut tekemään itselleen ja asiakkailleen haluamiasi tuloksia. Jos sen sijaan haluat parantaa kyykyn, maastavedon ja penkkipunnerruksen yhteistulosta uusiin sfääreihin, ei valmentajan ulkonäöllä ole merkitystä. Tällöin valmentajan ja tämän asiakkaiden voimatasojen kehitys on paljon huomionarvoisempi seikka.

Joten kyllä, liikunta-alan ihmisen tulee tietyssä määrin olla fit. Itse ainakin haluan toimia terveenä roolimallina muille sekä omalla esimerkilläni kannustaa ihmisiä terveellisempiin elämäntapoihin. Mikäli fittiyden mieltää vain alhaiseksi rasvaprosentiksi ja suuriksi muskeleiksi, niin siinä tapauksessa ei tarvitse! Olkavarren ympärysmitta ei välttämättä, muutamia poikkeustapauksia lukuunottamatta kerro valmentajan tietotaidosta yhtään sen enempää kuin kengän numero.

Mitä sinä olet mieltä? Olisiko timmi valmentaja uskottavampi? Vai onko ulkokuorella merkitystä? Kerro minulle mielipiteesi! 🙂