Miksi en enää lue naistenlehtiä?

En nyt ole kertomassa sinulle, että sinun ei koskaan kannata lukea naistenlehtiä. Tässä on kyse siitä, miksi minä en niitä lue ja miksi lehtien sanomaan kannattaa suhtautua kriittisesti. Olen itse ollut naistenlehtien suurkuluttaja ja vasta myöhemmin ymmärsin niiden haitallisuuden omalle psyykeelleni.

Sillisalaattitreeniä ja ristiriitaisia ohjeita

Lehdissä on vallalla valtava ristiriitaisuus. Yhdessä numerossa ylistetään karppausta ja triatlonia, seuraavassa kehutaan hiit-treeniä ja hiilareita. Maito on pahaksi, samoin vilja. Seuraavalla sivulla kuitenkin voi olla kermainen pastaresepti. Monet lehdet myös korostavat vanhoja stereotypioita, kuten ”naiset rakastavat suklaata” ja ovat ”hiilarihiiriä”. Kun jotain asiaa toistetaan riittävän pitkään, tulee siitä lukijalle totta. Lehdet ovat siis mukana muokkaamassa suhdettamme syömiseen. Samaan aikaan ruoka-aineita siis demonisoidaan, mutta nostetaan jalustalle. Helposti seurauksena on sellainen tuuliviiri-ilmiö, jossa ruokaympyrä vaihtuu kuukauden välein, kun lehdessä sanottiin perunan ja koisokasvisten olevan sittenkin pahasta niiden 1001 muun ruoan ohessa.

Samassa lehdessä voi olla ohjeet rasvanpolttojumppaan, kirjoitus siitä miten kuuluisi treenata maratonille sekä lihasmassankasvatuksen abc. Tottakai halutaan tarjota kaikille kaikkea ja jokaiselle jotakin, mutta usein lukijalle jää kuva, että näitä kaikkia pitäisi toteuttaa juuri nyt. Tällöin treenistä tulee sillisoppaa, päädytään tekemään liikaa ja liian pitkään eikä kehitystä tapahdu oikein millään osa-alueella.

Lehtiä lukiessa lähdekritiikin tulisi olla myös kohdillaan: Kirjoittajat eivät usein ole artikkelissa käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Heidän työnsä on kirjoittaa myyvää tekstiä. Vaikka mukana olisikin haastateltavana jonkin alan asiantuntija, ei sekään aina takaa artikkelin olevan laadukas; Asiantuntija voi olla itseoppinut ja toimittaja vahingossa tai tahallaan hieman värittää sanomaa. Ohjeet mitä lehdestä saa voivat olla ihan puutaheinää.

On varmasti olemassa hyviä artikkeleita, hyviä kirjoittajia ja hyviä lehtiä. Näiden bongaaminen vaatii usein kuitenkin valikoivuutta ja sadan huonomman artikkelin suodattamista p*skasiivilän läpi. Itse en ole enää valmis ottamaan päähäni tätä huonoa ja potentiaalisesti haitallista informaatiota, vaan valitsen tarkkaan mitä luen. Seuraan jonkin verran blogeja ja näissä huonon sisällön karsiminen omista silmistään on helppoa: Lopettaa vain kyseisen blogistin seuraamisen tai jättää artikkelin lukemisen kesken. Voihan sen artikkelin kesken jättää myös lehteä lukiessa, mutta kuinka iso osa maksullisesta lehdestä jäisi lukematta?

Naistenlehti

Osta, osta, osta!

Kulutuskeskeisyys. Tökkii. Isosti. Kun selailee uudenkarheita kiiltäväpintaisia sivuja ja niille painettuja kuvia vaatteista, treenikamoista, kauneudenhoitotuotteista, asusteista ja vempeleistä, tulee valtava tarve ostaa. Kauniit kuvat ovat myyviä jo itsessään, mutta hyvin perustellaan myös, miksi juuri sinä tarvitset juuri tämän tuotteen juuri nyt. Vaikka sinulla olisi vastaava tavara jo kaapinpohjalla lojumassa.

Kyllä, lehtien on tarkoitus myydä. Myyvät tekstit ja tavaroiden sijoittelu ovat osa bisnestä, jolla markkinoidaan tuotteita ja lehti saa rahukkelia. Puhumattakaan ihan perinteisistä mainoksista. Tämä on ihan normaalia ja hyväksyttävää, sillä jollain tavalla täytyy työntekijöille maksaa palkkaa myyntitulojen lisäksi. Kuitenkaan itse en omaa mitään ostohalujen välttämisen supervoimaa, joten kestävämpään kuluttamiseen tähtäävänä olen usein nähnyt parhaaksi jättää lehdet kauppaan.

Ulkonäkökeskeisyys ja kauneusihanteet

Useissa lehdissä on myös omaan makuuni liian suuri fokus painonpudottamiseen ja ulkonäköön. Mitähän se tekee mielelle, jos jatkuvasti lukee tuoreimmista lehdistä kesäkiloista, painonpudotusnikseistä sekä kehon muokkaamisesta? Tiedostan tottakai olevani ehkä keskivertoa alttiimpi kaikenlaiselle painopuheelle, mutta en usko liiallisen painoon ja kiloihin keskittymisen tekevän hyvää kenellekään. Naisten tyytymättömyys itseensä myy enemmän lehtiä kuin mikään muu. Pahimpia ovat ”kehotrendien” esille tuominen: Toisinaan kauniina nähdään iso pylly, toisinaan pyöreät olkapäät, seuraavaksi taas korostuu hoikkuus. Tuntuu ihan nurinkuriselta, että keho voisi olla vääränlainen, koska jokin sen osa on liian pieni tai suuri.

Edelleenkin, myös tänä kehopositiivisuuden aikakautena, lehdissä näkyy usein vain tietyntyylisiä vartaloita ja kauneusihanteita. Ottamatta kantaa sen enempää kehopositiivisuustrendiin, olisi mielestäni mahtavaa, jos lehtien sivuilla näkyisi vartaloiden koko kirjo. Me ihmiset olemme vertailuun taipuvaisia, joten hyvin helpolla tulee asetettua itsensä ja lehden kuvaamat tyypit vierekkäin verrattavaksi. Jos ihanne on yksi ja ainoa lehden sivuilla esiintyvä muoto, joutuu aina vain pettymään itseensä.

Naistenlehti

Oma kokemukseni ja lehtien vastuu

Alttiille henkilölle erityisesti kuntoiluun keskittyvien lehtien ohjeet voivat olla jopa vaarallisia. Itselleni kehittyi syömishäiriön ympärille pahemman luokan treenilehtiaddiktio. Otin kirjaimellisesti ihan jokaisen ohjeen, joka oli lehden sivuille painettu. Luin lehtiä joka aamu tarkistaakseni, että osaan varmasti elää tulevan päivän täydellisesti. Olin varma, että myös laihduttajille suunnatut ohjeet koskivat minua. Jos noudattaisin niitä, en ainakaan lihoisi. Yhdessä lehdessä oli esitetty ateriasuunnitelma, jossa lounaaksi oli pari viipaletta leipää ja jotakin päällisiä. Kuitenkin edellisessä numerossa oli käsitelty paleota ja leipä oli nounou. Loogisesti siis olin varma, että kyllähän ne päälliset pelkästään riittävät. Surullista, mutta tämä tarina on tosi.

Lehtien lukemisen vaikutus määräytyy paljon myös sen perusteella, millainen lukija on persoonana. Parhaassa tapauksessa lehdistä voi saada hurjasti motivaatiota, innostusta ja inspiraatiota. Jos osaa pitää itsensä erossa vertailusta ja suodattaa itselle sopimattoman materiaalin pois, niin mahtavaa: Onhan sitä tuoretta lehteä kiva selailla kahvikupposen kanssa! Metsään mennään, kun tekstit otetaan liian kirjaimellisesti ja luotetaan joka sanaan kuin absoluuttiseen totuuteen. Lehtien tulisi tunnistaa oma vastuunsa niin ihmisten terveyden kuin kuluttamisenkin näkökulmasta: Sanoilla voi olla valtavan paljon painoarvoa.

Oletko huomannut naistenlehtien vaikuttavan ajatusmaailmaasi? Miten? Olisi kiva keskustella aiheesta lisää 🙂

Kukoista hyväksymällä itsesi – Hyvästi vertailu ja itsekriittisyys

Itsensä hyväksyvä ihminen säteilee ulospäin. En sano, etteikö epävarma ihminen olisi upea myös, mutta vasta kun on sinut itsensä kanssa pääsee puhkeamaan kunnolla kukkaan. Sain toiveen kirjoittaa omia ajatuksiani muihin vertailusta sekä itsensä kritisoinnista. Tästä postauksesta löydät siis omaa pohdintaani itsensä hyväksymisestä, itsekriittisyydestä sekä vertailusta erityisesti sosiaalisessa mediassa. En uskalla väittää näiden niksien toimivan kaikilla, mutta itse olen saanut oheisista ajatuksista apua.

Vertailu, naisten helmasynti

Jossain määrin uskon vertailun olevan normi: Kautta aikojen on verrattu keskenään uusia lypsyhameita, pellolta saatua satoa ja lehmien tuottamaa maitomäärää. Vertailu muuttuu haasteeksi, jos sitoo ihmisarvonsa vertailun lopputulokseen ja kokee huonommuutta. Vertailu on loputon suo. Aina löytää jostain maailman kolkasta jonkun, joka tekee asiat paremmin, jolla on kiiltävämmät hiukset, paremmat jutut ja suurempi kyykkytulos. Sosiaalinen media mahdollistaa tämän vertailun paremmin kuin koskaan ennen.

En ole tämän suhteen mikään edelläkävijä, vaan itselläkin tulee vertailtua välillä itseä toisiin. Kenelläpä ei? Ongelmaksi se siis muodostunee, kun vertailu tuottaa enemmänkin henkistä pahoinvointia kuin motivaatiota. Olen itse kokenut somen siivoamisen ja naistenlehtien välttämisen hyväksi tavaksi vähentää vertailua. Jos joku tyyppi somessa tuo minulle pahaa oloa, klikkaan itseni pois hänen seuraajalistoiltaan. Jos naistenlehtien joka lehdessä vaihtelevat kehoihanteet, ravinto-ohjeet, treenivinkit ja henkilöhaastattelut saavat minut murehtimaan omaa kehoa ja toimintatapoja, voi ne jättää lukematta. Kaikkea infotulvaa ei tietenkään voi sulkea pois, mutta voi valikoida minkä osan ottaa ajatuksiinsa.

Faktahan on se, että lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kuten instagramissa kuvat ovat usein vahvasti käsiteltyjä. Harva haluaa tulla taltioiduksi kuviin silmäpusseissa, tukka hapsottaen ja selluliitit pyllyssä loistaen. Se ei silti tarkoita, etteikö näitä ”virheitä” koskaan olisi kyseisillä tyypeillä havaittavissa. Me ollaan ihmisiä kaikki ja inhimillinen ominaisuus on myös yrittää tuoda itsestään parhaat puolet esiin: Silotellaan pintaa meikillä, valitaan edustavat vaatteet, käännetään parempi poski kameraan, valkataan kuvista paras julkaistavaksi ja hiukan vielä kohennetaan ilmettä kuvankäsittelyllä. Tämä on ihan perusjuttuja varsinkin jos somella tienaa elantonsa. Tästä taustalla olevasta prosessista harvemmin kerrotaan kuvien yhteydessä, joten ei mikään ihme, että meillä tavallisilla tyypeillä välillä meinaa realismi unohtua kiiltokuvat silmissä kiiluen.

Itsekritiikki. Tässä minäkin kompastelen ajoittain, erityisesti omaa kehoani koskevissa asioissa. Olen joskus ollut sitä mieltä, ettei minusta löydy mitään hyvää, ei edes korvannipukan vertaa. Tämä kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin kamalalta, että ihan itkettää. On silti välillä tosi vaikea uskoa siihen, että olisi riittävän hyvä (koska perfektionistina voi aina parantaa). Yleensä sen mun liiallisen kritisoinnin huomaa ensimmäisenä oma mies, sitten vasta minä. Sisäinen puhe saattaa jatkua sisälläni pitkään, ennen kuin se on niin voimakasta, että näkyy jopa ulos asti. Olen toisinaan ihan todella julma ja armoton itselleni, enkä koskaan toista ihmistä tuomitsisi tai arvostelisi kuten itseäni. Olen itseni pahin arvostelija enkä usko olevani ainoa.

Itsekriittisyys

Vertailusta ja kritiikistä itsearvostukseen

Ei varmasti ole olemassa one size fits all -ratkaisua.  Mä itse koitan kehittyä ihan ekana näiden kriittisten ajatusten tunnistamisessa: Ei oikein voi vaikuttaa sisäiseen puheeseen, jota ei tunnista. Kun tunnistaa itsekriittiset ajatusmallit, voi ne kyseenalaistaa: Onko todella näin vai onko se taas itsekriittisyys joka puhuu? Sanoisinko näin puolisolleni tai parhaalle ystävälleni? Lopulta vaaditaan kuitenkin toimintaa, sillä pelkkä ajatuksissa pyöriminen ei riitä. Miten voisin kannustaa ja rohkaista itseäni kritiikin sijaan?

Itseä auttaa hirveästi ajatus, että kukaan muu ei ole minä. Tällöin kenenkään muun tavoitteet tai tavat toimia eivät istu täydellisesti minun arkeeni. Minä olen minä, sinä olet sinä ja se on meidän vahvuutemme: Olemme erilaisia. Toki inspiroitua voi toisten tavoista ja toimista, mutta suoraan toisen elämää ei kannata yrittää jäljitellä.

Erilaisuudessa piilee vahvuus. Jokaisella on ne omat uniikit parhaat puolensa ja yksi askel itselläni vertailun selättämisessä on ollut niiden omien hyvien puolien tunnistaminen ja tunnustaminen. Mulla on mennyt ihan tosi monta vuotta, että olen uskaltanut sanoa olevani hyvä jossain. Eiväthän muut ajattele, että olen itsekäs ja omahyväinen? On toisaalta ollut aika terapeuttista keksiä itsestään positiivisia asioita. Aluksi voi tuntua, ettei niitä vaan millään löydy. Silloin voi hyvin pyytää itselle läheisiltä ja turvallisilta ihmisiltä apua; Heillä on varmasti pitkä lista asioita, joissa sinä loistat ja olet hyvä! Siinä kohtaa täytyy olla myös valmis hyväksymään ne kehut tai ainakin antaa mahdollisuus. Mitä jos tuo toinen onkin oikeassa ja nuo todella ovat ominaisuuksiani? Onko mahdollista, että oma näkemykseni onkin vääristynyt?

Voiko some jopa auttaa?

Puhun tietysti vain omasta kokemuksestani, mutta osittain sosiaalinen media on myös auttanut minua olemaan vähemmän itsekriittinen ja oma itseni. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta antakaahan kun selitän: Mitä enemmän olen ollut oma itseni ja antanut persoonastani someen, sitä enemmän olen saanut vastakaikua ja vertaistukea.

En olisi koskaan uskonut puhuvani videolle Youtubeen tai avautuvani instastoryyn. En meinannut aluksi uskaltaa edes laittaa itsestäni kuvia blogiin tai muuallekaan someen. Mun yksi isoimmista haasteista on ollut yritys olla joku täydellinen superihminen – eikä sellaisia ihan oikeasti ole olemassa. Kun olen uhmannut tätä tarvettani olla täydellinen ja tehnyt itsestäni haavoittuvamman, on minut palkittu uusilla ihanilla samanhenkisillä tyypeillä sekä hyvillä ja merkityksellisillä keskusteluilla. Tämä on entisestään kannustanut jakamaan omia haasteitani ja toisaalta positiivisen palautteen myötä vahvistanut ajatusta, että itsessäni on myös hyvää.

On siis osittain somen ansiota, että uskallan nykyisin hassutella sekä olla oma epätäydellinen itseni myös muussa elämässä. Sosiaalisen median pohjalle ei tietenkään voi rakentaa itsearvostustaan (se työ täytyy tehdä ihan itse omassa päässä), mutta olen itse äärimmäisen kiitollinen niistä tyypeistä siellä ruudun takana, jotka ovat osaltaan auttaneet minua eteenpäin.

Itsekriittisyys

Haastan sinut – Kehu itseäsi!

Kiitos upeasta postausideasta, teki itsellekin äärimmäisen hyvää pohtia tätä! Nyt haluaisinkin ottaa loppuu pienen itsekehuketjun: Jaa muutama asia, joissa olet hyvä tai mistä tykkäät itsessäsi! Mä aloitan ja te toivottavasti jatkatte, etten vaikuta ihan tyhmältä…

Mielestäni osaan hyvin kirjoittaa ja välittää tunnetiloja sekä ajatuksia tekstin välityksellä. Tykkään mun vallattomista kiharoista sekä vihreistä silmistä. Olen hyvä kuuntelija ja varsin empaattinen tyyppi. Nyt kun uskallan enemmän ilmaista itseäni, olen aika hauska enkä ota itseäni niin vakavasti.

Oma tyyli paras tyyli. Olet kaikkein puoleensa vetävin, luontevin ja mielenkiintoisin versio itsestäsi, kun olet juuri oma itsesi <3 Nyt on sun vuoro, laita omakehu haisemaan!

Suhteeni syömiseen – Intuitiivinen syöminen syömishäiriön jälkeen

Sain postaustoiveen kirjoittaa omasta suhteestani ruokaan ja syömiseen. Miten ruokasuhteeni on muuttunut syömishäiriön jälkeen ja sen myötä? Onko mulla ruokapelkoja tai ahdistaako syöminen? Onko edelleen olemassa kieltoja vai syönkö vapaasti? Olikin ihan mielenkiintoinen tehtävä siirtyä pois sieltä omalta katsantokannalta ja arvioida omaa ruokasuhdettaan objektiivisemmin ammattilaisen näkökulmasta.

Rajoittavan sijaan intuitiivinen ote

Sanoisin ruokasuhteeni olevan tällä hetkellä äärimmäisen normaali. En koe syömisen olevan mitenkään erityisen vaikeaa tai mikään iso juttu. Se ei määrittele minua enkä minä kontrolloi sitä liikaa. Voin syödä mitä vain, pois lukien itselleni tai vauvalle sopimattomat ruoka-aineet. Olen vahvasti sitä mieltä, että saan joka päivä syödä ihanaa, terveellistä ja maistuvaa ruokaa.

Toisin on ollut ennen. Syömishäiriön jälkeen ruokasuhteeni oli pitkään häiriintynyt, enkä osannut käyttää maalaisjärkeäni terveellisten valintojen skaalaamiseen. Olin millintarkka ja tiukkapipoinen ihan kaikesta. Ruokaan ei saanut laittaa teelusikallista sokeria makua pehmentämään, ei teehen hunajaa tai broilerin päälle kastiketta. Kaiken piti aina olla täysjyväistä ja nopeammin imeytyviä hiilareita sai syödä vain treenin jälkeen. Jos piti mitata desi puurohiutaleita, se oli desi eikä yhtään enempää. Mietin ruokaa usein tunteja ennen tulevaa ruoka-aikaa. Vahdin, kuinka paljon muut käyttivät paistamisessa öljyä, jotta pystyin sitten määrittelemään itselleni ”sopivan” annoskoon. Ja tämä oli siis varsinaisen syömishäiriökauden jälkeen…

Hauskaa sinänsä, etten tuolloinkaan kokenut rajoittavuutta vaikeaksi tai haasteeksi: Olin vain päättänyt kieltäytyä kaikesta, mikä sisältää mielestäni jotain liian ”epäterveellistä”. Tätähän osa ympäröivistä ihmisistä jopa ihannoi ja taivastelee sitä itsekurin määrää. Ei siinä oikeasti ollut mitään hienoa, ihannoitavaa tai haluamisen arvoista. Kyse on nipottamisesta ja pikkuriikkisten lillukan varsien korottamisesta ihan liian keskeisiksi syömistä määrittäviksi kriteereiksi. Kukaan ei oikeasti sairastu tai liho, jos syö joskus hiukan sokeria puurossa tai runsaammassa öljyssä käristettyä ruokaa. Häiriintynyt suhde ruokaan vaan kertoo, että olet epäonnistunut, huono ja pian myös lihava, jos syöt muuta kuin vihreitä kasviksia ja proteiinia.

intuitiivinen_syominen

Intuitiivinen suhde syömiseen

Nykyisin en koe, että minun tarvitsee rajoittaa itseltäni mitään. En laske ruokailuistani minkäänlaisia suureita. En punnitse tai mittaa. Syön sen verran, että mahassa tuntuu hyvältä: Otan lisää, jos jää nälkä ja jätän lautasen reunalle, jos alkaa tuntua tukalalta. Tämä voi olla toisena päivänä enemmän, toisena vähemmän. En ahdistu poikkeavista syömisistä tai pyri kompensoimaan runsaampia ruokamääriä. En syö kello kaulassa kolmen tunnin välein, vaan silloin kun on nälkä. En erityisemmin mieti makrojakaumia tai vitamiineja arjessani: Kun syö terveellisiä ruokia tarpeeksi, saa kyllä kaiken tarvitsemansa. En määritä ruoan määrää liikkumisen kautta ja kiellä itseltäni hiilareita, jos en ole treenannut. En mieti syömistä tai seuraavaa ruokaa jatkuvasti. Tää kaikki on ihan peruskauraa, eiks jeh?

Yksi isoimmista muutoksista lienee syömisen helppous: Syömiseen liittyvistä asioista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa tai edes pikkiriikkistä haastetta. Syömistä ei tarvitse miettiä eikä vatvoa, vaan voi keskittyä muuhun elämään. Koen, että intuitiivinen syöminen on parasta, mitä itselleni olen ruokapuolen suhteen voinut tehdä. En edes tiennyt, että syöminen voi olla näin helppoa!

Herkuttelu. Koska tää aihe kaikkia aina kuitenkin kutkuttelee. Herkuttelua minä harrastan ja mielestäni ihan päivittäin. Pyrin laittamaan kaikesta ruoastani niin hyvää, että se on itsessään herkuttelua. Elämä on liian lyhyt tylsälle, mauttomalle ja monotoniselle ruoalle. Syön myös lähes päivittäin tummaa suklaata ja muitakin perinteisiä herkkuja silloin kun niitä mieli tekee. En pelkää sokeria, rasvaa tai mitään muutakaan epäterveelliseksi miellettyä, vaikkein niitä päivittäin lautaselleni valitsisikaan. Omatunto ei enää soimaa epäonnistujaksi yhden tai kahdenkaan nautitun mutakakkupalan kohdalla. Elämä on nimittäin liian lyhyt myös mutakakusta kieltäytymiseen.

intuitiivinen_syominen

On toki jotain juttuja, joita en oikeastaan koskaan syö. Tällaisia ovat muun muassa vehnä, maito, kala, irtokarkit, varsiselleri, hernekeitto, kermakakku, keksit ja suurin osa sienistä. Näitä en syö, koska olen joko allerginen tai en yksinkertaisesti pidä niistä. Miksi väkisin syödä jotain ruokaa tai ”herkkua”, jos siitä ei oikeasti tykkää? Ihan sama kuinka terveellistä varsiselleri olisi, ei vaan pysty. Hrrr.

En todellakaan syö täydellisesti. Syön joskus ihan ähkyyn (vihaan sitä tunnetta) ja toisinaan vahingossa liian vähän. Paikkaan energiavajetta suklaalla ja maapähkinävoilla, vaikka sen voisi tehdä fiksumminkin. Välillä testaan minulle sopimattomia ruokia vain huomatakseni, ettei edelleenkään toimi. En aina jaksa kokata ja silloin päädyn kuluttamaan leipää tai puuroa massiivisissa mittakaavoissa. ”Salaattini” on toisinaan puolikas kurkku ja pari porkkanaa lautasen reunalla. Varsinkin äidin ruokapatojen äärellä uppoaa santsikierros jos toinenkin. Ja kaikki tämä on ok osa sitä normaalia syömistä, kunhan se ei ole jatkuvaa.

intuitiivinen_syominen

Millaista ruokaa haluan syödä?

Haluan syödä ruokaa, joka pitää minut terveenä ja jaksavana. Jonka voimin jaksan hassutella, kantaa vauvaa, treenata, levätä, ajatella ja kirjoittaa. Ruokaa, joka tuo hyvän olon sekä mahaan että mieleen. Joka ravitsee kehon lisäksi myös makunystyrät. Ruokaa, joka ei ole tunteidensäätelyn väline. Joka ei saa liian suurta painoarvoa elämässä. Haluan syödä ruokaa, joka on niin hyvää, että kikatuttaa!

Olen elämässäni rajoittanut itseäni niin paljon ja hartaasti, että nykyisin keskityn siihen, mitä kaikkea ihanaa voinkaan ruokailuuni lisätä. Lisää kasviksia. Lisää väriä. Lisää energiaa. Lisää makua. Lisää erilaisia koostumuksia ja elämyksiä. Ei ottaa pois, vaan lisätä <3

Jos luettelemani peruskaurat tuntuivat etäisiltä ja jopa utopistisilta, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan postaukseni rajoittavasta ja sallivasta syömiskäyttäytymisestä ja miettimään omaa suhdetta ruokaan uudelleen. Onko tämä todella se asia, mihin haluat käyttää päivittäin paljon energiaasi ja voimavarojasi? Vai olisiko elämässä kuitenkin paljon muutakin mietittävää ja koettavaa?

Lissää aiheesta:
Syödäkö vai eikö syödä? Intuitiivisen syömisen taito
Saako leipää syödä? Terveellisen syömisen kulmakivet
Ruokahistoriani lapsuudesta tähän hetkeen

Positiivisuuden paine – Entä jos ei huvita olla positiivinen?

Selkäongelmat, ahdistus, kohtutulehdus, liikkumattomuus, uusi arki ja vauvan itkuisuus. Tuntuu välillä ihan tunteettomalta ja turtuneelta. Miten tämän keskellä voi olla positiivinen?

Pitäisikö edes olla positiivinen?

”Pelkkien positiivisten asioiden näkeminen on kuitenkin yhtä kapeaa, kuin pelkän pahan alleviivaaminen. Tunteitaan ei voi turruttaa valikoivasti. Jos mielii hyvältä tuntuvaa elämää, on uskallettava taipua myös kärsimyksen ja kivun kohtaamiselle.” Maaret Kallio

Mediassa on nousevissa määrin esillä vaatimus positiivisuudesta, onnellisuudesta ja iloisuudesta. Saanko sanoa olevani huonolla mielellä? Pitäisikö jakaa vain #goodvibes? Tajusin tässä kokeneeni huonoa omaatuntoa epäpositiivisuudestani. En sanoisi tunnetilan olevan negatiivinen vaan ennemminkin neutraali. Ei ole tuntunut hyvältä suurimman osan aikaa, mutta ajoittain ihan tosi ikävältä. Päälleliimattu positiivisuus saattaa vain haudata ongelmat alleen ja potentiaalisesti lisätä huonoa fiilistä. Kun en osaa edes olla positiivinen.

Päädyin pisteeseen, jossa ahdistuin vain lisää siitä, kun en ollut positiivinen ja saanut arjestani iloa. Olisi siis ehkä osaltani ollut fiksumpaa hyväksyä se neutraalius ja ajoittainen mielipaha, kuin ottaa paineita positiivisuudesta ja ahdistua lisää. Onhan se aina mahdollista etsiä kaikesta niitä positiivisia puolia ja niin teenkin suurimman osan aikaa. Ihan joka hetki niin ei vain ehkä huvita tehdä.

Olisiko silloin parempi vain hyväksyä, ettei kokoajan olekaan kovin aurinkoinen olo? Antaa fiiliksen olla blaah, kunnes tilanne tasaantuu?

Koska kyllä se aina jossain vaiheessa tasaantuu. Tätä kirjoittaessani on tovi kulunut noista hankalimmista hetkistä. Kohtutulehdus oli ja meni, selkä on kuntoutumassa entistä ehommaksi ja vauvakin itkee paljon vähemmän. Positiivisuus tulee itsestään, eikä sitä tarvitse ”järkeillä”. Tiedätkö, siis kaivaa väkisin niitä positiivisia asioita esiin vaikkei yhtään tuntuisi siltä.

En nyt missään tapauksessa tarkoita, että positiivinen asenne olisi huono juttu. Päin vastoin, jos se sulta tulee luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa, go for it! Kuitenkin monelle meistä tekisi hyvää antaa itselleen ja tunteilleen vähän siimaa. Se ei tarkoita märehtimistä tai negatiivisuutta, vaan tunteiden vastaanottamista sellaisina kuin ne tulevat.

Tämä on taas yksi aihe, joka on ollut mielessäni todella pitkään! Päässäni kytee hirveästi ajatuksia, mutten oikein saa niitä jäsenneltyä järkeväksi tekstiksi. Ehkä sä voisit auttaa mua! Jos kerrot vähän omia ajatuksiasi aiheesta, niin saadaan hyvää keskustelua aikaan 🙂

Lissää positiivisuudesta:
Mitä on aito positiivisuus?
Perjantain positiiviset