Elämäni pahin kipu – Millaisia ajatuksia kipu herättää?

Kuvittele pahin mahdollinen kipu, jonka voisit koskaan kuvitella kohtaavasi. Kuvittele seuraavaksi kivun jatkuvan lähes taukoamatta useita päiviä, viikkoja, jopa kuukausia. Joka päivä herätessäsi uuteen päivään huomaat, että se kipu on edelleen läsnä. Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

Ajattelin nyt oman kokemukseni kautta jakaa hieman kokemuksia kovasta kivusta ja hermosärystä. Tämän ei ole tarkoitus olla yhyy byhyy sattuu -tyylinen valitusvirsi (vaikka varmasti on se vähän sitäkin), vaan nimenomaan väylä itselleni käsitellä aihetta ja nostattaa ajatuksia ilmoille.

Millaista on hermosärky?

Hermosärkyä, kuten mitä tahansa muutakin kovaa kipua, on todella vaikea kuvailla. Se on vähän kuin kuvailisi jonkin sellaisen raaka-aineen makua, mitä toinen ei ole koskaan maistanut. On äärettömän vaikea sanoittaa kiputuntemus muille ymmärrettävään muotoon.

Oletko koskaan iskenyt kyynärpäätäsi kunnolla johonkin terävään kulmaan ja tuntenut voimakasta vihlovaa kipua kyynärpään lisäksi kyynärvarressa, sormissa ja jopa olkapäässä? Kyynärhermo otti osumaa ja hetken kipuilee, mutta sekin on jo erittäin epämiellyttävää! Tämä on hermosta johtuvaa kipua.

Jos halutaan päästä siihen olotilaan, mikä itselläni on tällä hetkellä, voit kuvitella seuraavaa: Kerro vihlova kyynärpääkipu 100 kertaiseksi. Kipu on kyynärpään sijaan alaselässä, hieman vasemmalla puolella. Se säteilee pakaran ja takareiden kautta aina pohkeeseen ja jalkapohjaan asti. Ohi vilahtavan hetken sijaan kipu on läsnä koko ajan.

Kipu myös aaltoilee; Hyvinä hetkinä kukaan ei välttämättä aavista, että sinuun sattuu taukoamatta. Huonompana hetkenä se ei varmasti jää epäselväksi, kun toinen lakoaa maahan nelinkontin, huutaa ja itkee. Tuntuu kuin jalkaa pitkin valuisi jotain kuumaa ja kirvelevää nestettä. Samalla silmissä mustenee, paniikki meinaa iskeä ja oksettaa.

Mitä hermokivulle voi tehdä?

Ihan ensimmäisenä tottakai täytyy selvittää, mistä kipu johtuu ja miksi hermoärsytys on syntynyt. Se ei aina ole näin rajua, vaan voi oireilla myös pelkkänä puutumisena ja pienenä vihlontana. Omalla kohdallani kyse lienee vanhan välilevynpullistuman ärtymisestä raskauden myötä tapahtuvan painopisteen muutoksen ja aktiivisuuden vähenemisen seurauksena. Hermokivun syyn selvittelyvaiheessa suosittelen ehdottomasti kääntymään asiansa osaavan lääkärin ja/tai fysioterapeutin puoleen, jotta lähtökohtaisesti aletaan hoitaa oikeaa asiaa.

Keinot ovat varsinkin näin raskaana ollessa hieman vähissä, erityisesti jos haluaisi hoitaa vaivaa muuten kuin lääkkeillä. Kipu on itselläni pahinta aamuisin sekä istumisen tai muun paikallaan olemisen jälkeen. Liike on lääkettä siis tässäkin asiassa. Harmi vain, että se liikkeelle lähteminen on tuskaista noin 40-60 minuuttia, jonka jälkeen enää vain joka toinen askel tekee kipeää. Liikkeen lisäksi itselläni ovat auttaneet kylmägeeli ja kylmäpussi sekä hakeutuminen mahdollisimman vähän selkää kuormittavaan asentoon: Raskaana ollessa tämä on joko kylkimakuu tai nelinkontinasento, ilman pallomahaa vatsallaan makaaminen. Ihan pahimman kipuaallon aikana mies on painanut etusormen ja peukalon välistä akupainantapistettä, mikä ainakin hieman siirtää huomiota muualle.

Tottakai on olemassa vaikka mitä lääkkeitä, joiden pitäisi ainakin lieventää olotilaa. Panadolit ja buranat ovat ihan leluja tässä tilanteessa. Raskaana ollessa on varsin minimaalisesti vaihtoehtoja, joten lääkityksenä käytetään sitä turvallisinta: Panacodia. Kyseessä on yhdistelmälääke, joka sisältää parasetamolin lisäksi pienen annoksen kodeiinia, joka metaboloituu elimistössä morfiiniksi. Opioideissa on se kiva juttu, että yhtään herkemmällä tyypillä menee pää sekaisin, oksettaa, väsyttää… Mulla myös silmien takana tuntuu tosi hassulta!

Mikään näistä edellä mainituista keinoista ei poista kipua. Ne vain korkeintaan leikkaavat kivulta sen pahimman terän, jolloin saan syötyä ja nukuttuakin. Hyvänä päivänä saan istuttua pallolla ja kirjoitettua ajatuksiani ylös: Se tapahtuu selkään kaulahuivilla köytetyn kylmäpussin voimin.

Huom! Nämä ovat vain subjektiivisia kokemuksia, eivät siis virallisia hoito-ohjeita. Jos epäilet itselläsi hermo-oireita, suuntaa kipin kapin lääkäriin!

Millaisia ajatuksia kipu herättää?

Aivan järjetön avuttomuuden tunne. Inhoan sitä yli kaiken, sillä rakastan itsenäisyyttäni ja vapautta päättää itse. Mies joutuu tällä hetkellä pukemaan minulle sukat, housut ja kengät. Hän joutuu välillä hoitamaan kotona kaiken aamupalan tekemistä myöten, sillä minä makaan sängyssä tai lattialla. En pysty auttamaan kotitöissä tai edes lähtemään ulos ilman apua.

Heräsin kipukohtauksen jälkeen miettimään myös hetkessä olemista; Kun sattuu niin älyttömästi, ei pysty ajattelemaan yhtään mitään muuta. Siinä tilanteessa on pakko olla läsnä, halusi tai ei. Tuntuu kuin päässä ei liikkuisi mitään. Sitä vain keskittyy selviämään juuri tästä hetkestä, eikä millään muulla ole väliä. Ehkä tämän tuntemuksen takia jotkut ihmiset satuttavat itseään tarkoituksella?

Olen tosi paljon myös miettinyt tulevaa, ehkä pelokkainkin ajatuksin. Jatkuuko tämä kipu ikuisesti? Mitä jos tämä ei menekään ohi vaan jää pysyväksi? Miten ihmeessä sitten pärjään vauvan kanssa, jos en pärjää edes yksin?

Tämä kuulostaa jo ehkä vähän pahalta, mutta joinakin päivinä en oikeasti jaksaisi nousta aamulla sängystä. Tuntuu erittäin masentavalta herätä uuteen päivään, kun vastassa on väistämättä se järjetön (vai järjen vievä?) kipu. Hetken aikaa sitä jaksaa ajatella toiveikkaasti, että ehkä tänään onkin se päivä kun helpottaa. Kuitenkin kuluvien päivien ja viikkojen myötä se toivokin alkaa lässähtää.

Olenko jo nyt huono äiti, kun käytän lääkkeitä enkä selviä ilman? Tämä on ollut kantavana teemana tosin koko raskauden, eikä liity vain kipulääkkeisiin. Koen hieman huonoa omatuntoa siitä, etten pysty tällä hetkellä lääkkettömään elämään. Pelkään aiheuttavani haittaa pikkuiselle.

Seuraava ajatus on hieman absurdi, mutta vilahtaa päässäni säännöllisesti: Voisiko jalan vain leikata irti? Voin kuvitella miten mielipuolena lääkäri pitäisi, kun esittäisin toiveen tästä hoitomuodosta… En tietenkään ole tosissani. Tässä on vain yksi hyvä esimerkki siitä, minkälaisia hassuuksia omissa ajatuksissa se jatkuva kipu voi aiheuttaa.

Olen paljon miettinyt myös kivun kokemista. Olenko vain heikko, kun en kestä ja jaksa tätä? Olisiko tällainen kipu jollekin siedettävää ja minä valitan turhasta? Kipuhan on aina subjektiivista, yksilön kokemus.

Minusta tuntuu myös, että olen ihan hyödytön. Olen aiemminkin kamppaillut paljon asian kanssa. Jos en saa mitään aikaan, koen itseni huonoksi ja turhaksi. Yllättävän tiukassa istuu ajatus, että oma arvokkuus tulisi jotenkin ansaita saavuttamalla asioita. Ihmisarvon ei pitäisi olla sidonnainen saavutuksiin.

Kiitollisuus. Tämä on tunteista ja ajatuksista päällimmäisenä aina, kun vähänkään avaan kivusta suuni tai edes ajattelen hieman syvällisemmin. Kaikki ne tsempit ja jaksamisen toivotukset auttavat todella, kun itsestä tuntuisi ettei enää jaksa. Ympärilläni on upeita ihmisiä, jotka jaksavat kysyä kuulumisia, tukevat ja kannustavat. Eniten kiitollisuutta koen tietysti tuosta rakkaasta miehestä, joka on vierellä jokaisena päivänä. En edes voi ymmärtää, miten hänellä riittää kärsivällisyys, ymmärrys ja empatia päivästä toiseen! Sanokaa mitä sanotte, rakkaus parantaa <3

Haluaisin ensisijaisesti blogillani levittää positiivisuutta ja inspiraatiota, mutta tällä hetkellä arkeni ei ole sitä. Ensisijainen arvo itselleni kuitenkin on aitous: Tätä tämä mun elämäni on tällä hetkellä. Tämä kirjoitus ehkä vähän selittää, miksi somessani on näkynyt vähän vähemmän treenipainotteista settiä tai ihanan seesteisiä aamiaiskuvia. Aamut ovat nimittäin muuttuneet päivän parhaista hetkistä painajaismaisiksi: Ne ovat vain pakollinen paha ja symboloivat sitä älytöntä päivittäistä kipua. En oikeasti osaa kuvitella tämän pahempaa kipua, enkä millään usko edes tulevan synnytyksen peittoavan tätä kokemusta. Jos ei muuta, niin olen ainakin nostattanut kipukynnystäni valmiiksi synnytystä varten…

Oletko koskaan kärsinyt hermosärystä?

Lue myös aiemmasta välilevynpullistumastani:
Kuulumisia vai sittenkin sairauskertomus?