Kukoista hyväksymällä itsesi – Hyvästi vertailu ja itsekriittisyys

Itsensä hyväksyvä ihminen säteilee ulospäin. En sano, etteikö epävarma ihminen olisi upea myös, mutta vasta kun on sinut itsensä kanssa pääsee puhkeamaan kunnolla kukkaan. Sain toiveen kirjoittaa omia ajatuksiani muihin vertailusta sekä itsensä kritisoinnista. Tästä postauksesta löydät siis omaa pohdintaani itsensä hyväksymisestä, itsekriittisyydestä sekä vertailusta erityisesti sosiaalisessa mediassa. En uskalla väittää näiden niksien toimivan kaikilla, mutta itse olen saanut oheisista ajatuksista apua.

Vertailu, naisten helmasynti

Jossain määrin uskon vertailun olevan normi: Kautta aikojen on verrattu keskenään uusia lypsyhameita, pellolta saatua satoa ja lehmien tuottamaa maitomäärää. Vertailu muuttuu haasteeksi, jos sitoo ihmisarvonsa vertailun lopputulokseen ja kokee huonommuutta. Vertailu on loputon suo. Aina löytää jostain maailman kolkasta jonkun, joka tekee asiat paremmin, jolla on kiiltävämmät hiukset, paremmat jutut ja suurempi kyykkytulos. Sosiaalinen media mahdollistaa tämän vertailun paremmin kuin koskaan ennen.

En ole tämän suhteen mikään edelläkävijä, vaan itselläkin tulee vertailtua välillä itseä toisiin. Kenelläpä ei? Ongelmaksi se siis muodostunee, kun vertailu tuottaa enemmänkin henkistä pahoinvointia kuin motivaatiota. Olen itse kokenut somen siivoamisen ja naistenlehtien välttämisen hyväksi tavaksi vähentää vertailua. Jos joku tyyppi somessa tuo minulle pahaa oloa, klikkaan itseni pois hänen seuraajalistoiltaan. Jos naistenlehtien joka lehdessä vaihtelevat kehoihanteet, ravinto-ohjeet, treenivinkit ja henkilöhaastattelut saavat minut murehtimaan omaa kehoa ja toimintatapoja, voi ne jättää lukematta. Kaikkea infotulvaa ei tietenkään voi sulkea pois, mutta voi valikoida minkä osan ottaa ajatuksiinsa.

Faktahan on se, että lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kuten instagramissa kuvat ovat usein vahvasti käsiteltyjä. Harva haluaa tulla taltioiduksi kuviin silmäpusseissa, tukka hapsottaen ja selluliitit pyllyssä loistaen. Se ei silti tarkoita, etteikö näitä ”virheitä” koskaan olisi kyseisillä tyypeillä havaittavissa. Me ollaan ihmisiä kaikki ja inhimillinen ominaisuus on myös yrittää tuoda itsestään parhaat puolet esiin: Silotellaan pintaa meikillä, valitaan edustavat vaatteet, käännetään parempi poski kameraan, valkataan kuvista paras julkaistavaksi ja hiukan vielä kohennetaan ilmettä kuvankäsittelyllä. Tämä on ihan perusjuttuja varsinkin jos somella tienaa elantonsa. Tästä taustalla olevasta prosessista harvemmin kerrotaan kuvien yhteydessä, joten ei mikään ihme, että meillä tavallisilla tyypeillä välillä meinaa realismi unohtua kiiltokuvat silmissä kiiluen.

Itsekritiikki. Tässä minäkin kompastelen ajoittain, erityisesti omaa kehoani koskevissa asioissa. Olen joskus ollut sitä mieltä, ettei minusta löydy mitään hyvää, ei edes korvannipukan vertaa. Tämä kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin kamalalta, että ihan itkettää. On silti välillä tosi vaikea uskoa siihen, että olisi riittävän hyvä (koska perfektionistina voi aina parantaa). Yleensä sen mun liiallisen kritisoinnin huomaa ensimmäisenä oma mies, sitten vasta minä. Sisäinen puhe saattaa jatkua sisälläni pitkään, ennen kuin se on niin voimakasta, että näkyy jopa ulos asti. Olen toisinaan ihan todella julma ja armoton itselleni, enkä koskaan toista ihmistä tuomitsisi tai arvostelisi kuten itseäni. Olen itseni pahin arvostelija enkä usko olevani ainoa.

Itsekriittisyys

Vertailusta ja kritiikistä itsearvostukseen

Ei varmasti ole olemassa one size fits all -ratkaisua.  Mä itse koitan kehittyä ihan ekana näiden kriittisten ajatusten tunnistamisessa: Ei oikein voi vaikuttaa sisäiseen puheeseen, jota ei tunnista. Kun tunnistaa itsekriittiset ajatusmallit, voi ne kyseenalaistaa: Onko todella näin vai onko se taas itsekriittisyys joka puhuu? Sanoisinko näin puolisolleni tai parhaalle ystävälleni? Lopulta vaaditaan kuitenkin toimintaa, sillä pelkkä ajatuksissa pyöriminen ei riitä. Miten voisin kannustaa ja rohkaista itseäni kritiikin sijaan?

Itseä auttaa hirveästi ajatus, että kukaan muu ei ole minä. Tällöin kenenkään muun tavoitteet tai tavat toimia eivät istu täydellisesti minun arkeeni. Minä olen minä, sinä olet sinä ja se on meidän vahvuutemme: Olemme erilaisia. Toki inspiroitua voi toisten tavoista ja toimista, mutta suoraan toisen elämää ei kannata yrittää jäljitellä.

Erilaisuudessa piilee vahvuus. Jokaisella on ne omat uniikit parhaat puolensa ja yksi askel itselläni vertailun selättämisessä on ollut niiden omien hyvien puolien tunnistaminen ja tunnustaminen. Mulla on mennyt ihan tosi monta vuotta, että olen uskaltanut sanoa olevani hyvä jossain. Eiväthän muut ajattele, että olen itsekäs ja omahyväinen? On toisaalta ollut aika terapeuttista keksiä itsestään positiivisia asioita. Aluksi voi tuntua, ettei niitä vaan millään löydy. Silloin voi hyvin pyytää itselle läheisiltä ja turvallisilta ihmisiltä apua; Heillä on varmasti pitkä lista asioita, joissa sinä loistat ja olet hyvä! Siinä kohtaa täytyy olla myös valmis hyväksymään ne kehut tai ainakin antaa mahdollisuus. Mitä jos tuo toinen onkin oikeassa ja nuo todella ovat ominaisuuksiani? Onko mahdollista, että oma näkemykseni onkin vääristynyt?

Voiko some jopa auttaa?

Puhun tietysti vain omasta kokemuksestani, mutta osittain sosiaalinen media on myös auttanut minua olemaan vähemmän itsekriittinen ja oma itseni. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta antakaahan kun selitän: Mitä enemmän olen ollut oma itseni ja antanut persoonastani someen, sitä enemmän olen saanut vastakaikua ja vertaistukea.

En olisi koskaan uskonut puhuvani videolle Youtubeen tai avautuvani instastoryyn. En meinannut aluksi uskaltaa edes laittaa itsestäni kuvia blogiin tai muuallekaan someen. Mun yksi isoimmista haasteista on ollut yritys olla joku täydellinen superihminen – eikä sellaisia ihan oikeasti ole olemassa. Kun olen uhmannut tätä tarvettani olla täydellinen ja tehnyt itsestäni haavoittuvamman, on minut palkittu uusilla ihanilla samanhenkisillä tyypeillä sekä hyvillä ja merkityksellisillä keskusteluilla. Tämä on entisestään kannustanut jakamaan omia haasteitani ja toisaalta positiivisen palautteen myötä vahvistanut ajatusta, että itsessäni on myös hyvää.

On siis osittain somen ansiota, että uskallan nykyisin hassutella sekä olla oma epätäydellinen itseni myös muussa elämässä. Sosiaalisen median pohjalle ei tietenkään voi rakentaa itsearvostustaan (se työ täytyy tehdä ihan itse omassa päässä), mutta olen itse äärimmäisen kiitollinen niistä tyypeistä siellä ruudun takana, jotka ovat osaltaan auttaneet minua eteenpäin.

Itsekriittisyys

Haastan sinut – Kehu itseäsi!

Kiitos upeasta postausideasta, teki itsellekin äärimmäisen hyvää pohtia tätä! Nyt haluaisinkin ottaa loppuu pienen itsekehuketjun: Jaa muutama asia, joissa olet hyvä tai mistä tykkäät itsessäsi! Mä aloitan ja te toivottavasti jatkatte, etten vaikuta ihan tyhmältä…

Mielestäni osaan hyvin kirjoittaa ja välittää tunnetiloja sekä ajatuksia tekstin välityksellä. Tykkään mun vallattomista kiharoista sekä vihreistä silmistä. Olen hyvä kuuntelija ja varsin empaattinen tyyppi. Nyt kun uskallan enemmän ilmaista itseäni, olen aika hauska enkä ota itseäni niin vakavasti.

Oma tyyli paras tyyli. Olet kaikkein puoleensa vetävin, luontevin ja mielenkiintoisin versio itsestäsi, kun olet juuri oma itsesi <3 Nyt on sun vuoro, laita omakehu haisemaan!

Epätäydellinen

Arjessa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa on hyvin helppo hairahtua uskomaan, että muiden elämä olisi jotenkin täydellistä. Ettei heillä ole samalla tavalla vastoinkäymisiä tai haasteita. On upean valkoista hymyä, vaivatonta peiliselfietä, huolellisesti aseteltuja smoothiekulhoja ja aina hyvin sujuneita treenejä.

Näillä ihmisillä on kuitenkin myös se oma elämä siellä ruudun toisella puolen. On sairauksia, onnettomuuksia, arjen kömmähdyksiä, sydänsuruja, vaikeita tunteita ja motivaatiopulaa. Työttömyyttä, persaukisuutta, ympäripyöreitä työpäiviä, rakoilevia parisuhteita. Sotkuinen koti, likaisia astioita ja pyykkivuori. Epäkohteliasta käytöstä, rumia sanoja, häpeää ja hymyn katoamista. On epätäydellisyyttä, jota et ehkä voi nähdä tai jota et vain ole huomannut.

Katsomme aina itseämme liian läheltä – kohtaamamme haasteet vaikuttavat suurilta, epäkohdat ulkonäössämme valtavilta ja omat persoonalliset vajavaisuutemme anteeksiantamattomilta. Kuitenkin jos tiedostaisimme myös muiden kamppailevan näiden ihan samojen haasteiden kanssa, olisimmeko itseämme kohtaan niin julmia?

aurinko3

Minä en ole mikään superihminen. Näen itsessäni paljon kehitettävää ja suurin osa näistä on ihan todellisia epätäydellisyyksiä. Se on kuitenkin ok olla epätäydellinen ja vähän rikkinäinenkin. Tärkeintä itselleni on aitous ja sen vuoksi haluaisinkin jakaa kanssanne 10 asiaa, jotka tekevät minusta epätäydellisen (ja samalla juuri minut).

Kärsimättömyys & huono epäonnistumisen sietokyky

Olen luonteeltani hyvin kärsimätön. Tämä näkyy erityisesti, kun koen olevani jossakin huono. Ensimmäisenä tulee mieleen golfin opettelu. Taannuin ihan lapsen tasolle ja heittelin mailaa pitkin viheriötä – koska en vain osannut.

Vinot alahampaat & purentakisko

Olen saanut eniten kehuja hymystäni ja hampaistani. Ne ovat todellisuudessa hieman vinot ja alaetuhampaat menevät päällekkäin. Lisäksi puren hampaita voimakkaasti yhteen öisin, mistä aiheutuu voimakas niskajännitys ja päänsärky. Käytän siis purentakiskoa, näytän mursulta ja puhun sössöttäen pitkin iltaa.

Somen selaaminen

Vaikka olen tästä puhunut paljon aiemmin, olen välillä ihan sysihuono irtautumaan puhelimesta. Olen kyllä onnistunut sitä vähentämään, mutta toisinaan tulee pidettyä somenselausmaratoneja – aina niskakramppiin asti. Not good.

Laiskuus

Joissakin asioissa olen oikeasti laiska. Olen tähän mennessä syyttänyt kiireistä arkea ja priorisointia, mutta siinä kohtaa kun siivous ei kiinnostele edes äitiyslomalla, voidaan vaan puhua laiskuudesta. Meillä ei siis siivota mitenkään erityisen säännöllisesti, vaan silloin kun tilanne näyttää hälyyttävältä. Saatan toisinaan ruokakuvia varten siivota jonkin tietyn alueen pöydästä… En myöskään silitä vaatteitani.

Epätasainen iho

Mulla on selluliittia, arpia, laikkuja ja kuivaa ihoa. Olen ollut aika meneväinen lapsi ja kaikennäköisiä vekkejä löytyy. Lisäksi mulla on atooppinen iho kaikkine hienouksineen. Nämä ovat olleet mulle pitkään jotenkin vaikeita sietää itsessäni, mutta vuosien mittaan sekin on hieman helpottunut.

Minulla on monia sairauksia

Sen lisäksi että olen moniallerginen ja atoopikko, mulla on parantumaton suolistosairaus. Crohnin tauti -diagnoosin olen saanut jo vuosia sitten ja olen sen kanssa oppinut elämään. Lisäksi omistan lukuisia epämääräisiä roskakoppadiagnooseja ja epäilyjä, kuten ”Crohnin tautiin eli regionaaliseen enteriittiin liittyvä määrittelemätön nivelsairausepäily” sekä epäily TOS-oireyhtymästä.

Motivoituminen asioihin, joista en pidä

Oh boy. Siinäpä vasta asia, jossa en erityisemmin loista. Tämä näkyy tuossa siivoamisessa erittäin hyvin, mutta myös roskisten viemisessä, aerobisessa treenissä, ihan minkä tahansa asian alkeiden opettelussa, kynsilakan poistamisessa, hedelmien kuorimisessa, käsitöiden lankojen päättelyssä…

Syön toisinaan liikaa, myös herkkuja

Onko edes olemassa joku, joka ei koskaan syö liikaa? Yleensä skenaario ilmenee, kun ruoka on hyvää, sitä on paljon ja keskityn samalla johonkin muuhun. Ja tietty silloin kun on jo syömisen aloittaessa liian nälkä.

Olen taipuvainen ahdistukseen

Ahdistun hyvin helposti. Liiallisesta kiireestä, suurista ihmismääristä, stressistä ja suurista tunteista. Toisinaan jo yksi riittävän tunnelatautunut ajatus voi laukaista ahdistuskierteen. Pari viikkoa sitten sain paniikkikohtauksen, koska päädyin ajattelemaan, että mitä jos joutuisin elämään ilman Niklasta. Itkin holtittomasti, pelkäsin kuolevani ja hyperventiloin niin pitkään, että taju lähti.  Jep.

Ryhti

Tämä on aina ennen ollut vahvuuksiani ja nyt raskausaikana ryhtini on suoraan sanottuna ihan pyllystä! Raskausajan muutokset kääntävät ryhdin herkästi etukumaraan ja tähän kun yhdistää koneella kököttämisen… Lopputulos ei ole hyvä. Onneksi tämä on mahdollista saada kuosiin myöhemmin!

aurinko2

Pointti ei ole se, että yritettäisiin tehdä itsestämme virheettömiä ja täydellisiä. Häivyttää epäkohdat pois. Ei! Pointtina on saada eniten irti siitä juuri sulle valikoituneesta cocktailista ja valjastaa epätäydellisyydet eduiksi. Sun uniikeiksi piirteiksi. Tärkeää olisi siis tunnistaa, mitkä tekijät ovat sellaisia, jotka voit halutessasi muuttaa ja mitkä puolestaan olisi kannattavampaa hyväksyä osaksi itseä.

Näitähän keksisi vaikka kuinka, kun rupesi ajan kanssa miettimään! Tarkoituksenani ei ole nyt mollata itseäni ja kerätä mitään säälipisteitä. Suurimman osan listan asioista olen jo hyväksynyt ja osaa työstän vielä. Halusin nostaa esille sen, että ruudun takana on ihminen. Niin itseni, kuin muidenkin kohdalla.
Tuleeko mieleen mitään, mitä haluaisit itsestäsi jakaa?

Et ehkä tarvitse uusia kenkiä, vaan enemmän itsearvostusta

Päässäni ovat melko paljon pyörineet viime aikoina itsetunto, kehonkuva ja suhde omaan itseen. Osittain varmasti raskauden ja menneisyyden kokemuksien vuoksi, mutta myös kirjaprojektiin liittyen. Luen tällä hetkellä Cynthia M. Bulikin kirjaa Nainen peilissä, joka käsittelee naisten ulkonäköpaineita ja itsetuntoa. Kirja on tähän mennessä ollut pääosin erittäin hyvä ja auttaa kyseenalaistamaan syväänkin juurtuneita ajatusmalleja.

Yksi ajatus on noussut esille toistuvasti jo kirjan alussa: Naiset näyttäisivät purkavan itsetuntonsa haasteita ulkonäkönsä paranteluun ja kuluttamiseen. Ajatus liittyy voimakkaasti siihen, ettemme olisi riittävän hyviä ihan tällaisenaan, vaan meidän täytyy kohentaa itseämme tullaksemme kelpaaviksi. Itsetunto on sidottu kehon muotoihin ja ulkoiseen olemukseen. Toisin sanoen ratkaisemme haasteet kenkä- ja korukokoelman uusimisella sen sijaan, että käsittelisimme oikeasti alla piilevää syytä – riittämättömyyden tunnetta ja itsearvostuksen puutetta.

Ihan kokonaan en kirjassa esitettyä ajatusmaailmaa allekirjoittaisi: Uskon nykymaailmassa yhä useamman tiedostavan median ja ympäristön luomat ulkonäkö- ja kulutuspaineet sekä kiinnittävän näihin huomiota. Kirja antaa jotenkin ymmärtää, että jokainen tyttö on kasvatettu hiljaiseksi lampaaksi, joka ei uskalla kertoa mielipiteitään ja ilmaisee itseään vain näyttämällä nätiltä sekä kokee ikuista painetta olla vieläkin nätimpi.

Mielestäni ongelmaksi tilanne muuttuu, jos lapsille ja nuorille viestitään voimakkaasti Olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Tottahan se on, että tyttöjä rohkaistaan usein pienestä pitäen olemaan kiinnostuneita vaatteista, meikeistä ja prinsessaleikeistä. Sanavalmius, itsensä älyllinen ilmaiseminen ja prinsessan vaatteet eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Olisi mahtavaa, jos lapselle saisi kehittyä terve itsetunto ihan juuri sellaisena kuin hän on – ilman vaatimusta tietynlaisesta käytöksestä tai ulkomuodosta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset näkyvät usein itsearvostuksessa vielä vuosien päästäkin.

pikkumyy2 (2)

Tuleeko sulle koskaan sellainen olo, että olisi kyllä kiva ostaa jotain? Ei oikein edes osaa sanoa, että mitä, kunhan vaan jotain. Sitten päätyykin ostamaan jotain vähän väärän värisiä euron kynsilakkoja tarjouksesta. Ei oikeastaan sitä mitä tarvitsit, vaan sitä mitä nyt sattui tulemaan vastaan. Been there, done that.

Jollain tasolla pystyn siis samaistumaan kirjan väitteeseen. Varsinkin nuorempana tykkäsin hirveästi ostella kaikkea ja mitä halvemmalla sain ison kasan vaatteita, sen parempi. En miettinyt vaatteiden alkuperää tai käyttöikää. Tärkeämpää itselleni oli se hetkellinen tunne, illuusio uudesta ja paremmasta minusta: Paikkasin tyhjiötä ja heikkoa itsetuntoa ostelemalla.

Olen käsitellyt omat itsetuntopeikkoni moneen kertaan ja päässyt osittain niiden juurille. Pääsyy lienee perfektionistinen suorittajaluonteeni sekä kolhut kaveririntamalla. Kotipuolella olen onnekseni aina saanut tukea ja kannustusta, enkä tiedä missä jamassa itsetuntoni olisi, jos sielläkin olisi ollut haasteita.
En nyt sano, että kaikki ostaminen on väärin, mutta nykymaailman kulutustahdilla olisi erittäin fiksua kiinnittää huomiota omiin ostopäätöksiinsä. Nykyisin kyseenalaistan tarkkaan omat ostokseni, sillä tiedostan etten aina haluamisestani huolimatta tarvitse kyseistä vaatekappaletta, laukkua, kenkäparia, meikkituotetta tai korua. Ostan harvemmin, laatua ja vain sellaisia asioita, jotka todella iskevät. Minulla ei ole enää  niin voimakasta tarvetta arvottaa itseäni omistamieni vaatteiden ja ulkokuoren perusteella. 

Jos siis sen sijaan, että ajattelematta ostaisimme jokaiseen tunnereaktioon uuden paidan, pureutuisimmekin itse ongelmaan? Tunteiden käsittelyn paikkaaminen kuluttamisella on nimittäin vain laastari: Ostamisesta saatu mielihyvä on väliaikaista, sillä pian täytyy ostaa lisää sen säilyttämiseksi. Jo pelkästään se, että tiedostaa taustalla jylläävän tunteen, voi auttaa helpottamaan oloa ja välttämään hutiostokset.

Myös kyseenalaistaminen voi auttaa: Miksi haluaisin ostaa tämän liian kalliin ripsientaivutuslaitteen? Onko kyse oikeasta tarpeesta vai siitä millaiseksi haluaisin tuntea itseni? Ostaessamme tavaraa, ostamme usein mielikuvia: Tällä laitteella saan upean taipuisat ripset, joilla sitten hurmaan sen unelmieni miehen. Jos ripseni olisivat yhtä hienot kuin tässä kuvassa, näyttäisin varmasti pirteämmältä töissä ja saisin enemmän asiakkaita. Harvemminhan kukaan toisessa ihastuu ripsiin tai asiakkuus perustuu ammattilaisen ulkonäköön. Nämä ovat kuitenkin keinoja selittää itselleen ostotarpeen olevan todellinen.

Jos tunnistaa itsessään ja ostokäyttäytymisessään vastaavia piirteitä, saattaa se olla signaali itsetunnon kehittämisen tarpeesta. Terve itsetunto ja itsearvostus eivät ole sidoksissa vaatteiden tyylikkyyteen, hiusmalliin tai brändikelloon, vaan ne ovat lähtöisin paljon syvemmältä. Omaa suhdetta itseensä on mahdollista kehittää ja muokata, vaikka olisikin omaksunut tietynlaisen katsantokannan sekä selviytymiskeinon tunteiden käsittelyyn. Työtähän se vaatii, mutta mikäpä saavuttamisen arvoinen ei vaatisi?

Samaistuitko? Vai et? Oli näkökantasi millainen tahansa, kommentoi se kommettiboksiin! Olen tällä hetkellä kiinnostunut itsetuntoasioiden lisäksi myös entistä enemmän kestävän kehityksen mukaisesta elämisestä – Kiinnostaako sellainen aihepiiri ruudun sillä puolen?

Suorittajanainen – RELAA!

Suorittajanainen on sitä ihmistyyppiä, josta kaikki ajattelevat että silläpä menee hyvin. Koulussa aina ysiä-kymppiä, suoraan yliopistoon, töissä tykätään ja uraputki etenee. Harrastuksissa käydään päivittäin, liikuntaa mahtuu viikkoon ainakin sen 5kertaa. Suorittajanaisen koti näyttää sisustuslehdeltä, lapset ovat täydellisiä ja aviomieskin ihana. Suorittajanainen on se joka aina hymyilee ja aina jaksaa.

Paitsi että pinnan alla kytee väsymys, pelko ja ahdistus.

Suorittaja1.jpg

Suorittajanainen auttaa mielellään muita, osallistuu vapaaehtoistyöhön, kuuntelee ystävää hädässä, käy mummon luona kylässä, ottaa vastuulleen toistenkin työt. Hän kuitenkin ottaa tästä valtavasti paineita, koska kokee että hänen tulisi tehdä nämä asiat vieläkin paremmin.

Suorittajanainen on oppinut pienestä lähtien yrittämään parhaansa. Hän vain valitettavasti uskoo, ettei se riitä. Aina voisi tehdä paremmin, menestyä paremmin, olla parempi. Suorittajanainen on sitonut arvonsa aikaansaannoksiinsa: Jos tekisi vielä paremmin, olisiko hyväksyttävämpi, arvokkaampi, rakastetumpi?

Suorittajanainen auttaa muita, mutta unohtaa samalla auttaa itseään. Hyvinvointi on suoritus muiden joukossa. Salilla ja lenkillä käydään, koska niin kuuluu tehdä ja treenipäiväkirja sanoo niin. Kehonhuollot tehdään säntillisesti, koska senhän sanotaan lisäävän hyvinvointia. Ruokavalio on viilattu pilkulleen, että lihas kasvaisi ja rasva palaisi, koska se kuulemma nyt on tavoiteltavaa. Syödään sitä salaattia, koska se on terveellistä ja kevyttä.

Suorittajanainen ei uskalla pysähtyä, koska voisi huomata olevansa väsynyt. Hän rentoutuu vasta kun joutuu vuoteen omaksi ja vetää koko viikonlopun lihasrelaksanttia. Hän ei välttämättä edes uskalla muuttaa toimintatapojaan. Hän ei suo itselleen lepoa. Koska voisi tapahtua jotain kamalaa. Jos hän ei suorittaisi, hän voisi joutua kohtaamaan itsensä ja pelkonsa. Huomata sisimmässään, ettei hän hyväksy vieläkään itseään.
Suorittajanainen on hyvä suorittamisessa. Hän on harjoitellut sitä lapsesta asti. Mitä jää jäljelle, jos suorittamisen karsii pois?
Suorittajanainen tekee asioita koko ajan ja valtavasti, vain kelvatakseen itselleen. Huomatakseen kuitenkin, että hän on vaillinainen. Hän piiskaa itseään epäonnistumista, muistaa ne lapsuudessa tapahtuneet nolot hetket vieläkin kuin eilisen. Vaikka epäonnistumiset ovat elämässä välttämättömiä, suorittajanainen yrittää kaikin voimin olla poikkeus.

DSC_1399

 

Tässä mylläkässä elämästä tulee pelkkä suoritus. Arvosana 7½. Keskiverto.

Ai mistä tiedän? Minä olen suorittajanainen isolla S:llä. Olen ainakin ollut. Opettelen jatkuvasti lisää armollisuutta itseäni kohtaan, eikä se tie ole ollut helppo. Haluaisin kuitenkin kertoa sinulle muutaman jutun.

Rakas suorittajanainen. Sinä olet hyvä. Sinä olet riittävä. Sinun arvosi ei ole kiinni siitä mitä saat aikaan. Sinun arvosi ei määräydy ulkonäkösi perusteella. Sinä olet arvokas jo nyt.

Rakas suorittajanainen. Älä ota paineita muiden odotuksista. Muut ymmärtävät kyllä, jos et aina ole hyvällä tuulella, sinulla on huolia tai et jaksa. Ainoa, joka täällä ajattelee sinun olevan yli-ihminen, on sinä itse.

Rakas suorittajanainen. Älä pelkää epäonnistumista. Se kasvattaa sinua, antaa tilaisuuden oppia ja kehittää sinua entistä paremmaksi. Jatkuva onnistuminen on mahdottomuus ja sen odottaminen estää sinua yrittämästä.

Rakas suorittajanainen. RELAA! Rentoudu ennen kuin on liian myöhäistä. Tee asioita, joista oikeasti nautit. Ei siksi, että niin kuuluu tehdä vaan siksi että se on kivaa. Tee myös asioita, joissa ei ole mitään järkeä: Valvo pitkään jos siltä tuntuu, juo vähän liikaa kahvia, pue tennarit vaikka olisi vähän viileää, seiso päälläsi taukojumppana töissä, lähde klubille selvin päin ihan vaan tanssimaan tai herää aikaisin ihan vaan kuuntelemaan hiljaisuutta. Pysähdy. Hengitä. Rakasta. Tee asioita jotka herättävät sydämesi eloon.

Suorittaja2

Koska niistä hetkistä se 10+ elämä sitten rakentuu.