Vaikeistakin asioista tulee ajan myötä helppoja – Rapea banaani-suklaagranola (G, M, ei lisättyä sokeria)

Ootko koskaan ajatellut olevasi jossain asiassa huono ja jättänyt sen vuoksi asian siihen? Ei ehkä kannattaisi, sillä elämässä ne hienoimmat asiat harvemmin tulevat helpolla. Paitsi banaani-suklaagranola. Se on liiankin helppoa ollakseen totta.

Olin ala-asteella tosi huono matikassa. Minun jotenkin tosi vaikea ymmärtää, miten laskemalla 1 + 6 voi tulla 7. Siitähän tulee ihan erimuotoinen luku! Oman logiikkani mukaan ilmiselvä lopputulos olisi ollut 16. Olin tosi visuaalinen lapsi, enkä oikein ymmärtänyt matikan konseptia.

Päädyin siis tukiopetukseen laskuvaikeuksieni ja itseasiassa myös lukemishaasteiden vuoksi. Tein hurjasti töitä oppiakseni laskemaan ja lukemaan sujuvasti. Ala-asteen loppuun mennessä sekä äidinkielessä että matikassa komeili todistuksessa suora rivi kymppejä.

granola

Pointti tässä matikkatarinassa ei ole se, että voisin nyt tulevasta reseptistä vääntää jonkin hienon yhtälön. Tosin sitäkin harkitsin jo hetken aikaa, sillä nykyisenä nörttinä rakastan kaikkea mukafiksua numeroidenpyörittelyä. Keskeisin pointti on tässä: Jos olet jossain huono tai jokin asia tuntuu vaikealta, ei se tarkoita että se on sitä aina. Asiat voivat muuttua, jos a) niin haluat ja b) olet valmis tekemään niiden eteen töitä.

Sama pätee myös terveellisempien elämäntapojen opetteluun. Vaikka terveellinen elämä tuntuisi tällä hetkellä maailman vaikeimmalta asialta, se ei tule olemaan sitä aina. Kerroin tässä postauksessa olleeni joskus myös aikamoinen sokerihiiri. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut siitä pois: Nykyisin makuaistini lämpenee ennemmin miedosti makeammille herkuille ja terveellinen ruoka maistuu aidosti hyvältä. En voi sanoa, että näin on aina ollut, vaan se totuttelu vie aikaa.

En välttämättä olisi pikku-Heidinä innostunut tästä banaani-suklaagranolasta, ainakaan muuten kuin nimen perusteella. Granola on vain kevyesti makeaa sekä aikuiseen makuun sopivan tummasuklaista. En silti sanoisi tämän maistuvan mitenkään liian terveelliseltä: Mukana on granolalle ominainen paahteinen maku, ihanan rouskuva koostumus sekä lisätwistiä pullamaisista mausteista. Omaa mieltäni (ja vatsaani) hellii myös tieto reseptin hyvää tekevistä ainesosista, kuten verensokeria tasoittavasta kauran kuidusta, pehmeistä rasvoista ja hitaista hiilihydraateista.

granola

Rapea banaani-suklaagranola

1 ruskeapilkkuinen banaani
2rkl öljyä
2-3tl kaakaojauhetta
1tl kanelia
0,5tl kardemummaa
2,5dl kaurahiutaleita
Halutessasi rouhittuja pähkinöitä tai siemeniä

Muussaa banaani haarukalla kulhossa. Lisää joukkoon öljy, kaakaojauhe, kaneli ja kardemumma. Sekoita tasaiseksi. Lisää sen jälkeen kaurahiutaleet ja rouhitut pähkinät tai siemenet. Määrää voi säätää banaanin koon mukaan: Kaurahiutaleiden tulee imeä lähes kaikki neste taikinasta. Jos seos näyttää siis lölleröltä, kasvata hiukan hiutaleiden määrää. Sekoittele huolellisesti tasaiseksi.

Levitä seos pellille kökkäreiksi. Osa saa jäädä vähän suuremmiksi, kun taas osan olisi hyvä olla hiukan pienempiä. Tasaisuus on tylsää. Huomioithan, että liian isot kökkäreet jäävät helposti pehmeiksi! Paista 150-asteisessa uunissa 50-60 minuuttia välillä käännellen. Lopussa voit vielä laittaa kiertoilman päälle extrarapean lopputuloksen takaamiseksi!

Anna granolan jäähtyä kokonaan ennen syömistä. Vaikea vaihe, sillä tuoksu on aika huumaava! Granola ei kuitenkaan saavuta täyttä rapeuttaan ennen jäähtymistä, joten käännä katseesi kohti tulevaa makunautintoa. Nautiskele granolaa aamu- tai välipalalla esimerkiksi soija- tai kaurajogurtin, hedelmien, marjojen ja maapähkinävoin kanssa.

Tsekkaa myös nopea pannumysli, jos granolan paistelulle ei ole aikaa!

granola

Mikä on sellainen asia, jossa olet kenties luovuttanut ennen kuin ehdit onnistua? Entä minkä eteen teit kovasti töitä ja onnistuit? Jos et ole pohdiskelevalla tuulella, voit toki kertoa myös mitä tykkäsit granolasta, koska se oli vähän niinkuin tämän postauksen aihe. Kai? Ihanaa alkanutta huhtikuuta sinulle!

Katsomme maailmaa erilaisten linssien läpi

En muista tarkalleen, koska havahduin ihmisten erilaisiin näkökulmiin ja värittyneisiin maailmankuviin. Erityisesti nuorempana sitä jotenkin automaattisesti oletti sen oman katsantokantansa olevan ainoa oikea, ehkä jopa ainoa olemassa oleva. Näin vanhemmiten on kuitenkin käynyt melko selväksi, että me ihmiset ajattelemme asioista hyvinkin eri tavoin ja tarkkailemme maailmaa erilaisten linssien sävyttämänä.

Elämäntapahtumien kokeminen määrittyy pitkälti niistä omista linsseistä: Samat asiat voivat näyttää täysin erilaisilta eri näkökulmista tarkasteltuna. Oli kyse sitten pienistä tai suurista asioista, näkökulma määrittelee reaktiomme.

Esimerkiksi kokemus musiikista tai tietystä kappaleesta voi olla hyvinkin erilainen riippuen henkilöstä. Minulla ja miehelläni tilanne on juuri tällainen. Musiikki on meille molemmille tärkeää ja ihana kokemus, mutta erilaisista syistä. Mies kuulee musiikista sanat ja sanoman. Minä taas kuulen sävelen, rytmin ja vivahteet, en sanoja. Tämä selittää muun muassa sen, että minä saatan tykätä kappaleesta, jossa on kamalat sanat, joita toinen ei voi sietää.

Linssiemme kehittymiseen vaikuttavat paitsi elämän varrelle osuneet iloiset ja epäonniset tapahtumat, myös esimerkiksi omat arvot, kasvatus ja ihmissuhteet sekä persoonallisuus.  Linssit voivat myös vaihtaa väriä iän myötä. Itse olen ollut varsin optimistinen nuorempana ja koen olevani edelleenkin tietyissä asioissa. Sen sijaan itseeni kohdistuvat asiat näen varsin pessimistisen näkökulman kautta: Kuvittelen useimmiten pahimpia mahdollisia skenaarioita ja olen onnellinen, jos niin ei tapahdukaan. Tällä lienee yhteys moniin pettymyksiin niin oman terveyden kuin ihmissuhteidenkin osalta.

Voisimme hyödyntää arjessamme enemmänkin sitä ymmärrystä siitä, että tiirailemme maailmaa niin erilaisista näkökulmista. Kun joku joskus suuttuu mitättömän pienestä asiasta. Kun toinen näkee ihanan auringonpaisteen sijasta ulkona liian kirkkaan tai lumisohjoisen kelin. Kun peilistä näkyykin kauneuden sijaan epäkohtia ja virheitä. Kun toinen keskittyy kaikkeen siihen positiiviseen mitä näkee ja unohtaa ne negatiiviset.

Lähtökohtaisesti kuitenkin oletamme, että muiden linssit ovat samankaltaiset kuin omamme. Vähintäänkin yritämme vääntää toisen näkökulmaa sopimaan omaamme. Jokaisessa perspektiivissä on kuitenkin etunsa – Miten tylsää olisikaan, jos kaikki katselisimme maailmaa samalla tavalla? Monta syvällistä ja avartavaa keskustelua jäisi käymättä. Sen sijaan, että koitamme sovittaa omaa linssiämme väkisin muiden silmään, voisimme oppia heidän näkökulmastaan ja he meidän.

Tulipas taas vähän syvällisempää pohdiskelua vaihteeksi! Miten sinä näet tämän asian? Oletko tietoinen omiin näkökulmiisi vaikuttavista tekijöistä?

Et ehkä tarvitse uusia kenkiä, vaan enemmän itsearvostusta

Päässäni ovat melko paljon pyörineet viime aikoina itsetunto, kehonkuva ja suhde omaan itseen. Osittain varmasti raskauden ja menneisyyden kokemuksien vuoksi, mutta myös kirjaprojektiin liittyen. Luen tällä hetkellä Cynthia M. Bulikin kirjaa Nainen peilissä, joka käsittelee naisten ulkonäköpaineita ja itsetuntoa. Kirja on tähän mennessä ollut pääosin erittäin hyvä ja auttaa kyseenalaistamaan syväänkin juurtuneita ajatusmalleja.

Yksi ajatus on noussut esille toistuvasti jo kirjan alussa: Naiset näyttäisivät purkavan itsetuntonsa haasteita ulkonäkönsä paranteluun ja kuluttamiseen. Ajatus liittyy voimakkaasti siihen, ettemme olisi riittävän hyviä ihan tällaisenaan, vaan meidän täytyy kohentaa itseämme tullaksemme kelpaaviksi. Itsetunto on sidottu kehon muotoihin ja ulkoiseen olemukseen. Toisin sanoen ratkaisemme haasteet kenkä- ja korukokoelman uusimisella sen sijaan, että käsittelisimme oikeasti alla piilevää syytä – riittämättömyyden tunnetta ja itsearvostuksen puutetta.

Ihan kokonaan en kirjassa esitettyä ajatusmaailmaa allekirjoittaisi: Uskon nykymaailmassa yhä useamman tiedostavan median ja ympäristön luomat ulkonäkö- ja kulutuspaineet sekä kiinnittävän näihin huomiota. Kirja antaa jotenkin ymmärtää, että jokainen tyttö on kasvatettu hiljaiseksi lampaaksi, joka ei uskalla kertoa mielipiteitään ja ilmaisee itseään vain näyttämällä nätiltä sekä kokee ikuista painetta olla vieläkin nätimpi.

Mielestäni ongelmaksi tilanne muuttuu, jos lapsille ja nuorille viestitään voimakkaasti Olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Tottahan se on, että tyttöjä rohkaistaan usein pienestä pitäen olemaan kiinnostuneita vaatteista, meikeistä ja prinsessaleikeistä. Sanavalmius, itsensä älyllinen ilmaiseminen ja prinsessan vaatteet eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Olisi mahtavaa, jos lapselle saisi kehittyä terve itsetunto ihan juuri sellaisena kuin hän on – ilman vaatimusta tietynlaisesta käytöksestä tai ulkomuodosta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset näkyvät usein itsearvostuksessa vielä vuosien päästäkin.

pikkumyy2 (2)

Tuleeko sulle koskaan sellainen olo, että olisi kyllä kiva ostaa jotain? Ei oikein edes osaa sanoa, että mitä, kunhan vaan jotain. Sitten päätyykin ostamaan jotain vähän väärän värisiä euron kynsilakkoja tarjouksesta. Ei oikeastaan sitä mitä tarvitsit, vaan sitä mitä nyt sattui tulemaan vastaan. Been there, done that.

Jollain tasolla pystyn siis samaistumaan kirjan väitteeseen. Varsinkin nuorempana tykkäsin hirveästi ostella kaikkea ja mitä halvemmalla sain ison kasan vaatteita, sen parempi. En miettinyt vaatteiden alkuperää tai käyttöikää. Tärkeämpää itselleni oli se hetkellinen tunne, illuusio uudesta ja paremmasta minusta: Paikkasin tyhjiötä ja heikkoa itsetuntoa ostelemalla.

Olen käsitellyt omat itsetuntopeikkoni moneen kertaan ja päässyt osittain niiden juurille. Pääsyy lienee perfektionistinen suorittajaluonteeni sekä kolhut kaveririntamalla. Kotipuolella olen onnekseni aina saanut tukea ja kannustusta, enkä tiedä missä jamassa itsetuntoni olisi, jos sielläkin olisi ollut haasteita.
En nyt sano, että kaikki ostaminen on väärin, mutta nykymaailman kulutustahdilla olisi erittäin fiksua kiinnittää huomiota omiin ostopäätöksiinsä. Nykyisin kyseenalaistan tarkkaan omat ostokseni, sillä tiedostan etten aina haluamisestani huolimatta tarvitse kyseistä vaatekappaletta, laukkua, kenkäparia, meikkituotetta tai korua. Ostan harvemmin, laatua ja vain sellaisia asioita, jotka todella iskevät. Minulla ei ole enää  niin voimakasta tarvetta arvottaa itseäni omistamieni vaatteiden ja ulkokuoren perusteella. 

Jos siis sen sijaan, että ajattelematta ostaisimme jokaiseen tunnereaktioon uuden paidan, pureutuisimmekin itse ongelmaan? Tunteiden käsittelyn paikkaaminen kuluttamisella on nimittäin vain laastari: Ostamisesta saatu mielihyvä on väliaikaista, sillä pian täytyy ostaa lisää sen säilyttämiseksi. Jo pelkästään se, että tiedostaa taustalla jylläävän tunteen, voi auttaa helpottamaan oloa ja välttämään hutiostokset.

Myös kyseenalaistaminen voi auttaa: Miksi haluaisin ostaa tämän liian kalliin ripsientaivutuslaitteen? Onko kyse oikeasta tarpeesta vai siitä millaiseksi haluaisin tuntea itseni? Ostaessamme tavaraa, ostamme usein mielikuvia: Tällä laitteella saan upean taipuisat ripset, joilla sitten hurmaan sen unelmieni miehen. Jos ripseni olisivat yhtä hienot kuin tässä kuvassa, näyttäisin varmasti pirteämmältä töissä ja saisin enemmän asiakkaita. Harvemminhan kukaan toisessa ihastuu ripsiin tai asiakkuus perustuu ammattilaisen ulkonäköön. Nämä ovat kuitenkin keinoja selittää itselleen ostotarpeen olevan todellinen.

Jos tunnistaa itsessään ja ostokäyttäytymisessään vastaavia piirteitä, saattaa se olla signaali itsetunnon kehittämisen tarpeesta. Terve itsetunto ja itsearvostus eivät ole sidoksissa vaatteiden tyylikkyyteen, hiusmalliin tai brändikelloon, vaan ne ovat lähtöisin paljon syvemmältä. Omaa suhdetta itseensä on mahdollista kehittää ja muokata, vaikka olisikin omaksunut tietynlaisen katsantokannan sekä selviytymiskeinon tunteiden käsittelyyn. Työtähän se vaatii, mutta mikäpä saavuttamisen arvoinen ei vaatisi?

Samaistuitko? Vai et? Oli näkökantasi millainen tahansa, kommentoi se kommettiboksiin! Olen tällä hetkellä kiinnostunut itsetuntoasioiden lisäksi myös entistä enemmän kestävän kehityksen mukaisesta elämisestä – Kiinnostaako sellainen aihepiiri ruudun sillä puolen?

Mikä minusta tulee isona?

Yksinkertainen ja rehellinen vastaus: En tiedä vielä. Tiedän kyllä melko vahvasti, mitä en halua ja miksi en. Tiedän myös mihin suuntaan haluan kulkea. Kuitenkaan sellaista yksittäistä unelma-ammattia minulla ei enää ole.

Koska olen iso? Onko se valmistuessani ammattiin tai saavuttaessani tietyn iän? On ehkä hieman vanhanaikainen näkemys, että meillä olisi yksi ainoa työ, jota teemme eläkeikäämme asti. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että toimeentulomme koostuu useista pienistä puroista ja muuttuu kiinnostuksen kohteiden, työllisyystilanteen ja kouluttautumisen mukaan. On jopa hieman epärealistista asettaa koulutuspaikkoja valitsevat nuoret sellaiseen asemaan, että heidän tulisi tietää, mitä he tekevät koko työikänsä. Itsekään en tiedä ja olen sentään opiskellutkin jo vaikka mitä.

Itselleni on tärkeää, ettei oppiminen ei koskaan lopu. Sen vuoksi näkisin yrittäjyyden ja muuttuvan toimenkuvan olevan itselleni se unelma-ammatti. Aina voi nimittäin oppia lisää ja kehittyä eteenpäin. Oli se sitten yliopisto-opintoja tai erillisiä kursseja, haluan tulla työssäni paremmaksi ja paremmaksi.

Toinen tärkeä pointti: Minun täytyy saada toimia omien arvojeni mukaan. Mikään ei ole kuluttavampaa, kuin hakata päivittäin päätä seinään omien arvojen vastaisessa työssä. Teen niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Teen työtä auttaakseni muita. Haluan edistää ihmisten hyvinvointia, niin henkistä kuin fyysistäkin. Tähän ei ole vain yhtä mahdollista väylää, vaan useita erilaisia mahdollisuuksia ja niitä tulen hyödyntämään jatkossakin.

On oikeastaan aika siistiä, ettei tarkalleen tiedä missä on viiden vuoden kuluttua. Koska olipa tulevaisuutta suunnitellut tai ei, harvemmin tilanteet menevät oikeasti juuri niinkuin oli ajatellut. Voikin päätyä yksityisyrittäjäksi ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea valmennustyön perässä. Tekemään mielenkiintoisia yhteistöitä ja mukaan kirjaprojektiin. Viimeistelemään opintoja, odottelemaan vauvaa ja valmistelemaan jotain omaa. Jos olisin tarkasti noudattanut lukion lopussa tekemääni suunnitelmaa, olisin nyt valmistunut laillistettu ravitsemusterapeutti vailla työkokemusta. Hyvähän sekin varmaan olisi, muttei minua varten.

Tarvitseeko siis olla tarkkaa tavoitetta tulevaisuudelle, jos kerran suunta on selvillä ja kompassi kalibroitu sinne?

Tiedätkö sinä, mikä susta tulee isona? Mielelläni kuulisin pohdintoja aiheesta. Varsinkin jos on muita samanlaisia, joilla on suunta, muttei selkeää päämäärää!

Välillä on hyvä päästää irti

Paineista. Puristavasta tunteesta ja vanteesta pään ympärillä. Sitä voikin huomata, että elämä rullaa kyllä ympärillä, vaikkei siitä niin kovin paineilisikaan. Elämä voi alkaa jopa maistua astetta paremmalta.

DSC_1821

Ajatuksista ja tunteista. Sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi ja tunteesi. Ne eivät määrittele sinua, vaan voit vapaasti päättää niiden kohtalosta.

Muiden odotuksista ja tarpeesta olla jotakin jollekin. Sinun ei tarvitse olla mitään tiettyä tai täyttää kenenkään odotuksia ja toivomuksia, mikäli ne ovat ristiriidassa sinun syvemmän kutsumuksesi kanssa.

Tavoitteista. Tiettyyn pisteeseen saakka tavoitteet ovat ihan jees juttu, mutta jos ne muuttuvat orjuuttaviksi ja omanarvon tunnetta heikentäviksi, on niistä aika luopua. Ainakin on hyvä tsekata tavoitteen realistisuus ja saavutettavuus.

Tavoista ja tottumuksista, jotka eivät enää palvele sinua. On turha toistaa itsellesi vahingollisia kaavoja. Kun niistä päästää irti, on tilaa uusille sinua huoltaville tavoille.

DSC_1825

Pakosta ja ”pitämisestä”. Sinun ei teoriassa ole pakko tehdä yhtään mitään. Mikään ei ole pakko. On tiettyjä asioita, joita on yleisesti ihan hyvä tehdä, kuten vaikka hampaiden pesu ja laskujen maksaminen, mutta pakollista on vain elämä ja kuolema. Ikuinen pitäisi-ajattelu ohjaa vain negatiiviseen ajatuskierteeseen, josta on vaikea päästä irti.

Peloista. Mitä hyvää pelot ja huolehtiminen ovat tuoneet elämääsi?
Itse pelkäsin kovasti, etten enää löydäkään motivaatiota liikkua. Että jäisin sohvaperunaksi. Linnoittautuisin kotiin ja eläisin Netflixille.
Pelko oli kuitenkin turhaa. Kun päästin ”pakosta” liikkua, aloin taas haluta liikkeelle. Vähän tanssimista siellä, reipasta kävelyä täällä, hyppelyä, venytyksiä, käsilläseisontaa. Sellaista liikettä, mitä ylirasittuneena ei jaksa. Silloin vain tule liikuttua spontaanisti.

DSC_1831

Leimoista ja menneisyyden mokista. Ne ovat ehkä osa sitä millainen sinä olet tänä päivänä, mutta ne eivät määrittele sinua. Kun päästää irti vanhoista töppäilyistä, on paljon helpompi hengittää.

Ennakkoluuloista ja -oletuksista. Kuinka paljon on järkeä tehdä päätelmiä tietämättä asiasta sen kummemmin? Mistä kaikesta voimmekaan jäädä paitsi ennakkoluulojemme takia? Elämästä tulee paljon jännempää ja vivahteikkaampaa kun hylkää turhat ennakkoluulot romukoppaan.

DSC_1836

Mistä sun voisi olla hyvä päästää irti tänään?