Kiitollisuus – Me olemme etuoikeutettuja

Tiesitkö, että kiitollisuus on suuri osatekijä yksilön onnellisuudessa? Toisin sanoen se, miten suhtaudut elämääsi, haasteisiisi, omaisuuteesi ja läheisiisi määrittelee onnellisuuttasi. Jos saamaansa ei arvosta, havittelee usein aina vain lisää ja onnellisuus siirtyy taas sitten kun. Onnellisuutta lisää merkittävästi kiitollisuus – huomion kiinnittäminen siihen mitä jo on, sen sijaan että miettisi mitä vielä haluaisi ja mikä voisi olla paremmin.

Tärkeää on nimenomaan kiitollisuuden tunne. Pelkkä lista asioista, joista on järjellä ajateltuna kiitollinen ei millään riitä – onnelliset ihmiset tuntevat kiitollisuutta, eivät vain ajattele sitä.

Jos ajatus kiitollisuudesta tuntuu kaukaiselta, niin hei, et ole yksin. Me täällä länsimaissa elämme etuoikeutettua elämää. On helppo unohtaa kiitollisuus läheisistä, materiasta tai terveydestä, sillä ne ovat meille niin itsestäänselviä. Korvattavissa. Jos parisuhde hajoaa, tinderistä saa uuden. Jos sukat menevät rikki, mennään kauppaan ostamaan parit uudet halvemmissa tuplapakkauksissa. Jos terveys reistailee, lääkäriin pääsee helposti ja homma hoidetaan kuntoon.

Näin ei todellakaan ole kaikkialla ja mielestäni on kamalaa, ettemme arvosta kaikkea sitä mikä meillä on jo niin hyvin. Kukaan ei kaappaa perheenjäseniämme, emme joudu elämään jatkuvassa pelossa tai nälänhädässä. Suomessa on kaikki todella hyvin, mutta välillä se näyttäisi unohtuvan ja muuttuvan itsestäänselvyydeksi. Itsekään en ole mikään täydellinen kiitollisuuden sipuli, mutta yritän arvostaa näitä kortteja, jotka minulle on jaettu; Ei ehkä mikään täysi rivi ässiä, mutta kuitenkin hyvä käsi.

Eihän oma kiitollisuutemme mitenkään poista ihmisten kärsimystä ja huonoja elinoloja, mutta ehkä se antaisi meille perspektiiviä? Jos olisimme onnellisempia, tarvitsisimmeko niin paljon tavaraa ja kulutusta? Monesti nimittäin haemme juuri onnellisuuden tunnetta tavarasta, joka ei sitä kuitenkaan lopullisesti voi tuoda. Voisimmeko onnellisempina ehkä antaa helpommin omastamme, jotta toisetkin voisivat kokea kiitollisuutta saamastaan mahdollisuudesta?

Monesti myös kuulee sanottavan, että ne keillä ei ole paljoa omaisuutta ovat niitä onnellisimpia. En voi puhua omasta puolestani (en ole kauheasti matkustellut), mutta ystävieni kertomusten mukaan iloisimmat, kiitollisimmat ja tyytyväisimmät ihmiset ovat tulleet vastaan Afrikassa. He elävät vaatimattomasti, mutta suhtautuvat kiitollisuudella kaikkea saamaansa kohtaan. Tämäkin on varmasti radikaali yleistys, mutta laittaa ajattelemaan.

kiitollisuus

Kiitollisuusharjoituksista lisää onnellisuutta?

Jos haluat kiitollisuuden osaksi arkeasi, ihan ykkösvinkki on harjoitella asiaa. Ajattelumallimme ovat pitkälti opittuja, joten aina voit opetella uuden tavan suhtautua elämääsi. Aloita jostain ja harjoittele. Yksi yksinkertainen tapa lisätä omaa kiitollisuutta on toteuttaa säännöllisesti kiitollisuusharjoituksia. Harjoitukseen ei ole yhtä ja ainoaa tapaa, mutta alla on muutamia esimerkkejä.

Kirjoita päivittäin vihkoon kolme asiaa, joista olet kiitollinen

Juttelkaa illalla puolison tai ystävän kanssa sen päivän kiitollisuuden aiheistanne

Kirjoita ylös paperille tai puhelimen muistiin kaikki kiitollisuuden aiheet, isot tai pienet, jotka mieleesi juolahtavat

Teemme mieheni kanssa usein kävelyllä jonkinlaisen kiitollisuusharjoituksen keskittyen kyseisen päivän kiitollisuuden aiheisiin. Lähes aina vaikeankin päivän jälkeen löytyy todella monia asioita, jotka tuovat kiitollisen olon. Tänään kirjoitin pidemmän listan kiitollisuuden aiheita.

Kiitollisuus – Mielessäni juuri tänään

Saan olla kotona lapsen kanssa ja nähdä hänen kehittyvän.

Minulla on ihana aviomies sekä läheisiä ja ystäviä

Olemme kaikki terveitä. Terveys on iso voimavara.

Meillä on ruokaa, vettä, lämpöä, koti, vaatteita, huonekaluja.

Olen saanut etuoikeuden kouluttautua ja tehdä töitä yrittäjänä alalla, jota rakastan

Voimme tehdä töitä ainakin osittain kotoa käsin ja säästää siten aikaa perheen kanssa käytettäväksi

Voin liikkua päivittäin ja elää ilman jatkuvaa kipua

Voin vain kävellä ovesta ulos Suomen upeaan ja puhtaaseen luontoon, joka rentouttaa kehon ja pään

Suomen toimiva ja edullinen terveydenhuoltojärjestelmä on tällaiselle katastrofi-ihmiselle suuri kiitollisuuden aihe

Minulla on mahdollisuus tehdä asioita joista nautin, kuten blogin kirjoittaminen, treenaaminen, neulominen, käveleminen, kokkailu ja reseptien luominen, kavereiden kanssa kahvittelu, lapsen puuhien seurailu ja somen päivittäminen

Tunnen itseni onnelliseksi myös niinä vaikeimpina hetkinä. Se perusonnellisuus on aina siellä, vaikka ympärillä myllertäisi.

Ennen kaikkea minulla on vapaus valita. Minä saan päättää, mitä elämälläni teen. Kouluttaudunko vai en. Minkälaisessa paikassa teen töitä, teenkö niitä paljon vai vähän. Syönkö terveellisesti vai päätänkö nautiskella mutakakkua. Liikunko tänään kovaa, rauhassa vai möllötänkö sohvalla. Minä saan päättää elämäni suunnan.

Haluan kunnioittaa tätä vapautta, sillä kaikilla ei sitä ole.

kiitollisuus

Olisi ihan tosi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne tähän aiheeseen. Teksti ei ole mikään täysin syväluotaava, joten varmastikin jokin näkökulma on jäänyt huomioimatta. Enkä nyt missään tapauksessa tarkoita, että kiitollisuusharjoituksilla koko homma korjaantuu, mutta näen ne hyvänä työkaluna oman henkisen hyvinvoinnin kehittämisessä. Yksilön vointi taas heijastuu monesti ulospäin!

Ois myös huippua, jos jaksaisit kertoa sun kiitollisuuden aiheista juuri tänään! Niistä tulee aina hyvä mieli 🙂

Lissää luettavaa:

Et ehkä tarvitse uusia kenkiä, vaan enemmän itsearvostusta
Ekologinen arki – 15 pientä ekotekoa

 

Käytän liikaa puhelinta! Viikonloppu ilman kännykkää

Kerroin edellisen viikon perjantaina instagramissa, että ajattelin viettää viikonlopun ilman sosiaalista mediaa. Samalla päätin myös mielessäni, että käyttäisin puhelinta mahdollisimman vähän muutenkin. Mulla on nimittäin omituinen tapa kuljettaa puhelinta kädessäni, vaikken tarvitsisi sitä mihinkään. Olen joskus lukenut, että jo puhelimen näkeminen vaikuttaa keskittymiskykyyn ja kykyyn olla läsnä. Tästä puhelimen kanniskelusta haluan siis eroon ja äkkiä!

Älyttömät määrät ruutua

Normaalisti käytän puhelinta aivan älyttömän paljon. Toki mukana on paljon muutakin, kuin päämäärätöntä somen selailua, mutta silti! Pienen beibin äidille on kaikkein nopeinta räpsäistä kuvat puhelimella, kirjoittaa idea ylös käsillä olevaan kännykkään ja lapsen nukkuessa rinnalla naputtaa postausta blogisovelluksella. Tavallaan tällainen kaiken digitalisaatio on hienoa tekniikan kehitystä ja erittäin kätevää, mutta toisaalta kaipaan sitä läsnäoloa ja ”riippumattomuutta” puhelimesta. En normaalistikaan pidä puhelintani koskaan äänellisellä, en käytä muistutuksia lähes missään palvelussa ja kirjaudun aina ulos esimerkiksi instagramista kuvan postaamisen jälkeen. Silti parannettavaa puhelimella roikkumisen suhteen olisi vielä paljon.

Mihin kaikkeen normaalisti käytän puhelinta:

Instagram (feedi, storyt, kommentit)
Facebook (allergiaryhmä, huhtikuisten vauvaryhmä, blogin Facebook-sivut)
Snapseed (kuvien muokkaus)
Wordpress (blogin kirjoittaminen päikkäriaikana, kommentit)
Kamera
Muistio (ajatukset ja ideat ylös)
Viestit ja puhelut
Kello
Deezer (musiikin kuuntelu)
BookBeat (äänikirjan kuuntelu)
Daylio (päiväkirjamainen sovellus fiilisten seuraamiseen)
Kalenteri (Miehen kanssa jaettu Google-kalenteri)

Mihin nyt käytin puhelinta:

Whatsapp-ryhmä miehen yllärisynttäreistä
Musiikin kuuntelu
Äänikirjan kuuntelu
Muistio

Aika hurja vähennys tapahtui siis viikonlopun puhelinaktiivisuudessa! Voisiko osan tästä siirtää myös arkeen?

puhelin

Viikonlopun kulku

Perjantaina jätin puhelimen yöunille siinä seitsemän maissa. Yritän muutenkin olla selaamatta puhelinta kauheasti iltaisin (viime aikoina olen onnistunut siinä aika huonosti), joten tämä ei tuottanut suurta tuskaa. Tosin postasin juuri uuden kuvan ja tekstin ennen kuin oli aika sulkea luuri. Hiukan vaan teki mieli käydä kurkkimassa kommentteja ja viestejä!

Lauantaina aamu lähti ihan yllätävän hyvin käyntiin, enkä edes ajatellut puhelimen olemassaoloa. Kävelyllä tosin automaattisesti hapuilin puhelinta taskusta ottaakseni kuvan ihanasta maisemasta. Kuvan ottamisen sijaan pyrin sitten taltioimaan hetken mieleeni mahdollisimman hyvin. Kävelimme päivän aikana pari pidempää lenkkiä ja iltapäivällä Niklaksen työkaveri tuli katsomaan Ilonaa. Eipä siinä puhelimia tarvittu! Leikittelin hetken ajatuksella lankapuhelimesta ja filmikamerasta, mutta instagram ei toistaiseksi hyväksy paperikuvia.

Sunnuntaina puhelin alkoi jo oikeasti poltella. Kaikki meni hyvin niin kauan, kun oli jotain tekemistä, mutta tylsyyden uhatessa teki mieli kaivaa puhelin kätköistä viihdyttämään. En osaa tylsistyä! Tekemistä onneksi piisasi miehen yllätyssynttäreiden ja sukulaisten tapaamisen merkeissä.

Automaatio vai addiktio?

Pohdin viikonlopun aikana paljon sitä, miksi kannan puhelinta koko ajan mukana ja piipahtelen somessa ihan vaan kurkkimassa. Olenko addiktoitunut someen? Varmaan jossain määrin kyllä. Toisaalta myös yksinkertaisesti pidän kauniista kuvista, ajatuksia herättävistä teksteistä ja jutteluista kommenttien välityksellä. Tiedostan nyt kuitenkin paremmin, että myös mun aivot tarvitsevat lepoa jatkuvasta stimulaatiosta. Vaikka tiedostan tämän, on välillä vaikea irrottaa katsetta ruudusta ja vain olla. Koska se stimulaatio on addiktoivaa.

Paljon on varmasti kyse myös automaatiosta. Olen tottunut käyttämään puhelinta tietyissä tilanteissa ja sen vuoksi klikkaan itseni ilman suurempia ajattelematta someen. Rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että vahingossa avasin Facebookin mennessäni liukuportaita alas ruokakauppaan. Heti kun näin kertyneet ilmoitukset, tajusin klikata itseni myös pois.

Vaikeinta olikin siis tottumuksen vastustaminen; kommentteihin vastaaminen kävellessä tai välipalaa lusikoidessa, kivan paikan tai hauskan tilanteen taltioiminen storyyn, kellon tsekkaaminen ruudulta, vapaahetken koittaessa Fb-ilmoitusten tsekkaus.

Fear of missing out. Sekin mua ehkä vähän vaivaa. Mitä jos somessa tapahtuu jotain ihan tosi tärkeää, johon mun pitäisi reagoida? Mitä jos jään ulkopuolelle? Noh, tässähän voisi sitten kysyä itseltään, että koskas viimeksi on tapahtunut jotain supertärkeää somemaaimassa? Eivät ne postaukset mihinkään sieltä katoa, ehtii niitä myöhemminkin lukea.

puhelin

Olotila ilman kännykkää

Sain nauttia ihan uskomattomasta seesteisyydestä ja kiireettömyyden tunteesta. Jotenkin tuntui hurjan vapauttavalta vaan rehellisesti antaa sen puhelimen olla, eikä tarvinnut yhtään miettiä pitäisikö postata, laittaa stooria, kommentoida… Tunnollisena luonteena otan ehkä hiukan liikaakin paineita päivittämisestä ja tämä tietysti luonnollisesti luo stressiä. Kun tuo paine poistuu, olokin kevenee!

Olin paremmin ja enemmän läsnä. Koen myös mielialani olleen parempi, kun ei jatkuvasti ollut sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain muuta. Toisaalta hetkinä, jolloin se puhelin muistui mieleen, piti oikeasti pitää näppinsä ja uteliaisuutensa kurissa, ettei löytäisi itseään vähän vaan kurkkaamasta lemppari-instagrammaajien stooreja.

Kaiken kaikkiaan olotila oli tasaisen hyvä. Varsinkin lauantain jälkeen oli pitkästä aikaa edes hieman levännyt olo, vaikka unet olivatkin yhtä sirkusta. Sanoisin onnellisuuteni lisääntyneen viikonlopun aikana.

Mitenkäs jatkossa?

Jatkossa ajattelin pistää puhelimen kiinni joka perjantai ja antaa sen uinua sunnuntaiaamuun asti. Hieman lyhennän viikottaista somepaastoa, sillä sunnuntai on yleensä itselleni ”työpäivä”, jolloin teen blogihommia enemmän. Sen verran hyvä olo kännykättömyydestä kuitenkin tuli, että haluan sen viikottaisiin rutiineihini!

Ootko sä kokeillut somepaastoa? Ja hei, kuka muu ei oikein osaa käyttää sanaa kännykkä? Mä puhun aina puhelimesta, oli siinä johto tai ei!

Lissää luettavaa:

Ajatukset,tunteet ja some toiminnan taustalla

Itsekäs äiti ja ylpeä siitä

Minulle ei tuota mitään omatunnon tuskia jättää vauva isänsä kanssa. Olin jo kaksi viikkoa synnytyksestä pois kolmisen tuntia, kun kävin osaavalla fyssarilla hieman kauempana.

Käytän päivittäin aikaa omiin harrastuksiini, kuten lukemiseen, kirjoittamiseen tai liikkumiseen. Välillä se on 10 minuuttia, toisinaan tunti tai kaksikin.

Toivon salaa, että vauva nukkuisi hieman pidempään, jotta voisin rauhassa puuhastella omia juttujani. Silti hän yleensä herää 5, 10 tai viimeistään 20 minuutin päästä.

Manaan joskus ääneen vauvan kiukkuilua, vaikka ymmärränkin siihen olevan varmasti joku syy (jota en vain ole keksinyt vielä).

Meillä myös isi syöttää vauvaa, valvoo yöllä ja hyssyttelee kun on paha mieli. Ihan myös siksi, että äiti saa nukkua, syödä itsekin ja käydä liikkumassa.

aiti

Olenko itsekäs äiti?

Välillä mietin päässäni, että onko minussa jotain vikaa: Miksi en halua olla vauvassa kiinni 24/7? Olenko huono äiti? Vaikka vauva on täysin toivottu ja maailman rakkain, en silti tahdo omistaa koko elämääni vain hänelle.

Jokaisella on tietyt perustarpeet. Vauvan tarpeiden turvaaminen on tottakai ensisijainen tehtävä, mutta se ei tarkoita vanhempien tarpeiden totaalista unohtamista. Jokainen tarvitsee ruokaa, liikettä, lepoa, läheisyyttä. Tämän lisäksi myös omaa aikaa ja kivaa tekemistä.

Minulla on siis tarpeita. Olen nainen, yrittäjä, vaimo. En pelkästään äiti.  Tarvitsen omaa aikaa ihan joka päivä, jotta osaan nauttia vauva-arjesta. Aivan varmasti joillekin voi se lapsen kanssa oleminen olla päivän kohokohta ja itsellenikin se on sitä toisinaan. Tällä hetkellä arki on osittain niin raskasta, että siitä on vaikea nauttia. Meidän pieni ei ole helpoimmasta päästä: Hän nukkuu erittäin vähän päivisin, huutaa hereillä ollessaan refluksiaan, väsymystään ja epämukavaa oloa, ei viihdy juurikaan selällään tai vatsallaan sekä vaatii jatkuvasti viihdykettä. Ymmärrän tottakai tämän, onhan hänellä vielä hirmuisesti opeteltavaa tässä maailmassa ja kehittyvät aistit voivat pelottaa pientä mieltä.

Tämä tilanne on onneksi väliaikainen ja tulee helpottamaan pikkuisen kasvaessa. Jotta jaksan tällä hetkellä jatkuvaa huutoa, kiukuttelua ja vauvan kantamista, tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa. Useimmiten tämä on joko treeniä tai työtä. Tunnen herkästi, etten ole saanut mitään aikaan, jos olen ”vain” ollut lapsen kanssa kotona. Päivän jälkeen pää on helposti ihan muussia, johon se pienikin oma hetki tuo helpotusta. Toki mulla on myös tuo rikkinäinen selkä, joka vaatii päivittäin liikettä ja kuntoutusta; Ilman liikettä en selviä edes perustoimista vauvan kanssa.

Terve itsekkyys

Olemalla terveellä tavalla itsekäs (huolehtimalla myös omista tarpeistaan) on mielestäni paras mahdollinen roolimalli lapselleen. Tiedän olevani jaksavampi ja enemmän läsnä, kun saan tehdä myös niitä omia juttuja vauva-arjen lomassa. Kun tulen salilta hikisenä tai hivutan kuulokkeet pois korvilta kirjoitussession jäljiltä, oikein palan halusta helliä vauvaa. Kun on hetken poissa ja mieli virkistyy, tuntuu se arkikin paljon helpommalta. Ja silloin voin aidosti sanoa olevani 100% läsnä lapselleni ja olevani siinä, koska haluan.

Terve itsekkyys opettaa myös lapselle, että on tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista. Jos äiti tai isi aina vaan uhrautuu ja luopuu omasta ajastaan, opettaa hän saman mallin myös lapselle; Kuin olisi ok jatkuvasti tinkiä omista tarpeistaan muiden kustannuksella. Kompromisseja on tottakai tehtävä eikä arki millään voi jatkua samaan malliin kuin ennen lasta, mutta pointtina on tehdä se mitä pystyy oman hyvän olonsa eteen. Joskus se on 10 minuutin venyttely lapsen nukkuessa ja samalla pyykkien viikkaamisen skippaaminen. Toisinaan se voi olla tunnin salitreeni isin vahtiessa vauvaa.

aiti

Ylpeästi itsekäs – Vai sittenkin itsestään huolehtiva?

Omaa hyvinvointia ja jaksamista ei tarvitse uhrata lapsiarjen alttarilla. Jos se oma arki ei just nyt miellytä, mitä tilanteelle voisi tehdä? Sen sijaan, että vain valittaisi arjen olevan p*skaa (kokeiltu), on hedelmällisempää tunnistaa ensin solmukohdat ja pyrkiä etsimään ratkaisuja. Ei sen tarvii oikeasti olla p*skaa koko ajan. Kun ideoita sujuvampaan arkeen on löytynyt, ei kun tuumasta toimeen ja kokeilemaan uutta järjestelyä.

Se ei ole aina helppoa ja kuten sanottua, vaatii kompromisseja.  Jos itsestään huolehtiminen on itsekästä vauva-arjessa, sitten olen ylpeästi itsekäs. En kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa, jos pidemmällä tähtäimellä on tarkoitus turvata koko perheen hyvinvointi. Kumpi on parempi vaihtoehto: Henkisesti pahoinvoiva äiti, jolla on täysi fokus vauvaan vai hyvinvoiva äiti ja toimimaan sumplittu arki, jossa vauva saa tarvitsemaansa huomiota muiltakin kuin äidiltä?

Mitä mieltä sä olet? Missä menee raja itsestä huolehtimisen ja itsekkyyden välillä?
Lue myös:

Miksi en enää lue naistenlehtiä?

En nyt ole kertomassa sinulle, että sinun ei koskaan kannata lukea naistenlehtiä. Tässä on kyse siitä, miksi minä en niitä lue ja miksi lehtien sanomaan kannattaa suhtautua kriittisesti. Olen itse ollut naistenlehtien suurkuluttaja ja vasta myöhemmin ymmärsin niiden haitallisuuden omalle psyykeelleni.

Sillisalaattitreeniä ja ristiriitaisia ohjeita

Lehdissä on vallalla valtava ristiriitaisuus. Yhdessä numerossa ylistetään karppausta ja triatlonia, seuraavassa kehutaan hiit-treeniä ja hiilareita. Maito on pahaksi, samoin vilja. Seuraavalla sivulla kuitenkin voi olla kermainen pastaresepti. Monet lehdet myös korostavat vanhoja stereotypioita, kuten ”naiset rakastavat suklaata” ja ovat ”hiilarihiiriä”. Kun jotain asiaa toistetaan riittävän pitkään, tulee siitä lukijalle totta. Lehdet ovat siis mukana muokkaamassa suhdettamme syömiseen. Samaan aikaan ruoka-aineita siis demonisoidaan, mutta nostetaan jalustalle. Helposti seurauksena on sellainen tuuliviiri-ilmiö, jossa ruokaympyrä vaihtuu kuukauden välein, kun lehdessä sanottiin perunan ja koisokasvisten olevan sittenkin pahasta niiden 1001 muun ruoan ohessa.

Samassa lehdessä voi olla ohjeet rasvanpolttojumppaan, kirjoitus siitä miten kuuluisi treenata maratonille sekä lihasmassankasvatuksen abc. Tottakai halutaan tarjota kaikille kaikkea ja jokaiselle jotakin, mutta usein lukijalle jää kuva, että näitä kaikkia pitäisi toteuttaa juuri nyt. Tällöin treenistä tulee sillisoppaa, päädytään tekemään liikaa ja liian pitkään eikä kehitystä tapahdu oikein millään osa-alueella.

Lehtiä lukiessa lähdekritiikin tulisi olla myös kohdillaan: Kirjoittajat eivät usein ole artikkelissa käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Heidän työnsä on kirjoittaa myyvää tekstiä. Vaikka mukana olisikin haastateltavana jonkin alan asiantuntija, ei sekään aina takaa artikkelin olevan laadukas; Asiantuntija voi olla itseoppinut ja toimittaja vahingossa tai tahallaan hieman värittää sanomaa. Ohjeet mitä lehdestä saa voivat olla ihan puutaheinää.

On varmasti olemassa hyviä artikkeleita, hyviä kirjoittajia ja hyviä lehtiä. Näiden bongaaminen vaatii usein kuitenkin valikoivuutta ja sadan huonomman artikkelin suodattamista p*skasiivilän läpi. Itse en ole enää valmis ottamaan päähäni tätä huonoa ja potentiaalisesti haitallista informaatiota, vaan valitsen tarkkaan mitä luen. Seuraan jonkin verran blogeja ja näissä huonon sisällön karsiminen omista silmistään on helppoa: Lopettaa vain kyseisen blogistin seuraamisen tai jättää artikkelin lukemisen kesken. Voihan sen artikkelin kesken jättää myös lehteä lukiessa, mutta kuinka iso osa maksullisesta lehdestä jäisi lukematta?

Naistenlehti

Osta, osta, osta!

Kulutuskeskeisyys. Tökkii. Isosti. Kun selailee uudenkarheita kiiltäväpintaisia sivuja ja niille painettuja kuvia vaatteista, treenikamoista, kauneudenhoitotuotteista, asusteista ja vempeleistä, tulee valtava tarve ostaa. Kauniit kuvat ovat myyviä jo itsessään, mutta hyvin perustellaan myös, miksi juuri sinä tarvitset juuri tämän tuotteen juuri nyt. Vaikka sinulla olisi vastaava tavara jo kaapinpohjalla lojumassa.

Kyllä, lehtien on tarkoitus myydä. Myyvät tekstit ja tavaroiden sijoittelu ovat osa bisnestä, jolla markkinoidaan tuotteita ja lehti saa rahukkelia. Puhumattakaan ihan perinteisistä mainoksista. Tämä on ihan normaalia ja hyväksyttävää, sillä jollain tavalla täytyy työntekijöille maksaa palkkaa myyntitulojen lisäksi. Kuitenkaan itse en omaa mitään ostohalujen välttämisen supervoimaa, joten kestävämpään kuluttamiseen tähtäävänä olen usein nähnyt parhaaksi jättää lehdet kauppaan.

Ulkonäkökeskeisyys ja kauneusihanteet

Useissa lehdissä on myös omaan makuuni liian suuri fokus painonpudottamiseen ja ulkonäköön. Mitähän se tekee mielelle, jos jatkuvasti lukee tuoreimmista lehdistä kesäkiloista, painonpudotusnikseistä sekä kehon muokkaamisesta? Tiedostan tottakai olevani ehkä keskivertoa alttiimpi kaikenlaiselle painopuheelle, mutta en usko liiallisen painoon ja kiloihin keskittymisen tekevän hyvää kenellekään. Naisten tyytymättömyys itseensä myy enemmän lehtiä kuin mikään muu. Pahimpia ovat ”kehotrendien” esille tuominen: Toisinaan kauniina nähdään iso pylly, toisinaan pyöreät olkapäät, seuraavaksi taas korostuu hoikkuus. Tuntuu ihan nurinkuriselta, että keho voisi olla vääränlainen, koska jokin sen osa on liian pieni tai suuri.

Edelleenkin, myös tänä kehopositiivisuuden aikakautena, lehdissä näkyy usein vain tietyntyylisiä vartaloita ja kauneusihanteita. Ottamatta kantaa sen enempää kehopositiivisuustrendiin, olisi mielestäni mahtavaa, jos lehtien sivuilla näkyisi vartaloiden koko kirjo. Me ihmiset olemme vertailuun taipuvaisia, joten hyvin helpolla tulee asetettua itsensä ja lehden kuvaamat tyypit vierekkäin verrattavaksi. Jos ihanne on yksi ja ainoa lehden sivuilla esiintyvä muoto, joutuu aina vain pettymään itseensä.

Naistenlehti

Oma kokemukseni ja lehtien vastuu

Alttiille henkilölle erityisesti kuntoiluun keskittyvien lehtien ohjeet voivat olla jopa vaarallisia. Itselleni kehittyi syömishäiriön ympärille pahemman luokan treenilehtiaddiktio. Otin kirjaimellisesti ihan jokaisen ohjeen, joka oli lehden sivuille painettu. Luin lehtiä joka aamu tarkistaakseni, että osaan varmasti elää tulevan päivän täydellisesti. Olin varma, että myös laihduttajille suunnatut ohjeet koskivat minua. Jos noudattaisin niitä, en ainakaan lihoisi. Yhdessä lehdessä oli esitetty ateriasuunnitelma, jossa lounaaksi oli pari viipaletta leipää ja jotakin päällisiä. Kuitenkin edellisessä numerossa oli käsitelty paleota ja leipä oli nounou. Loogisesti siis olin varma, että kyllähän ne päälliset pelkästään riittävät. Surullista, mutta tämä tarina on tosi.

Lehtien lukemisen vaikutus määräytyy paljon myös sen perusteella, millainen lukija on persoonana. Parhaassa tapauksessa lehdistä voi saada hurjasti motivaatiota, innostusta ja inspiraatiota. Jos osaa pitää itsensä erossa vertailusta ja suodattaa itselle sopimattoman materiaalin pois, niin mahtavaa: Onhan sitä tuoretta lehteä kiva selailla kahvikupposen kanssa! Metsään mennään, kun tekstit otetaan liian kirjaimellisesti ja luotetaan joka sanaan kuin absoluuttiseen totuuteen. Lehtien tulisi tunnistaa oma vastuunsa niin ihmisten terveyden kuin kuluttamisenkin näkökulmasta: Sanoilla voi olla valtavan paljon painoarvoa.

Oletko huomannut naistenlehtien vaikuttavan ajatusmaailmaasi? Miten? Olisi kiva keskustella aiheesta lisää 🙂

Kukoista hyväksymällä itsesi – Hyvästi vertailu ja itsekriittisyys

Itsensä hyväksyvä ihminen säteilee ulospäin. En sano, etteikö epävarma ihminen olisi upea myös, mutta vasta kun on sinut itsensä kanssa pääsee puhkeamaan kunnolla kukkaan. Sain toiveen kirjoittaa omia ajatuksiani muihin vertailusta sekä itsensä kritisoinnista. Tästä postauksesta löydät siis omaa pohdintaani itsensä hyväksymisestä, itsekriittisyydestä sekä vertailusta erityisesti sosiaalisessa mediassa. En uskalla väittää näiden niksien toimivan kaikilla, mutta itse olen saanut oheisista ajatuksista apua.

Vertailu, naisten helmasynti

Jossain määrin uskon vertailun olevan normi: Kautta aikojen on verrattu keskenään uusia lypsyhameita, pellolta saatua satoa ja lehmien tuottamaa maitomäärää. Vertailu muuttuu haasteeksi, jos sitoo ihmisarvonsa vertailun lopputulokseen ja kokee huonommuutta. Vertailu on loputon suo. Aina löytää jostain maailman kolkasta jonkun, joka tekee asiat paremmin, jolla on kiiltävämmät hiukset, paremmat jutut ja suurempi kyykkytulos. Sosiaalinen media mahdollistaa tämän vertailun paremmin kuin koskaan ennen.

En ole tämän suhteen mikään edelläkävijä, vaan itselläkin tulee vertailtua välillä itseä toisiin. Kenelläpä ei? Ongelmaksi se siis muodostunee, kun vertailu tuottaa enemmänkin henkistä pahoinvointia kuin motivaatiota. Olen itse kokenut somen siivoamisen ja naistenlehtien välttämisen hyväksi tavaksi vähentää vertailua. Jos joku tyyppi somessa tuo minulle pahaa oloa, klikkaan itseni pois hänen seuraajalistoiltaan. Jos naistenlehtien joka lehdessä vaihtelevat kehoihanteet, ravinto-ohjeet, treenivinkit ja henkilöhaastattelut saavat minut murehtimaan omaa kehoa ja toimintatapoja, voi ne jättää lukematta. Kaikkea infotulvaa ei tietenkään voi sulkea pois, mutta voi valikoida minkä osan ottaa ajatuksiinsa.

Faktahan on se, että lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kuten instagramissa kuvat ovat usein vahvasti käsiteltyjä. Harva haluaa tulla taltioiduksi kuviin silmäpusseissa, tukka hapsottaen ja selluliitit pyllyssä loistaen. Se ei silti tarkoita, etteikö näitä ”virheitä” koskaan olisi kyseisillä tyypeillä havaittavissa. Me ollaan ihmisiä kaikki ja inhimillinen ominaisuus on myös yrittää tuoda itsestään parhaat puolet esiin: Silotellaan pintaa meikillä, valitaan edustavat vaatteet, käännetään parempi poski kameraan, valkataan kuvista paras julkaistavaksi ja hiukan vielä kohennetaan ilmettä kuvankäsittelyllä. Tämä on ihan perusjuttuja varsinkin jos somella tienaa elantonsa. Tästä taustalla olevasta prosessista harvemmin kerrotaan kuvien yhteydessä, joten ei mikään ihme, että meillä tavallisilla tyypeillä välillä meinaa realismi unohtua kiiltokuvat silmissä kiiluen.

Itsekritiikki. Tässä minäkin kompastelen ajoittain, erityisesti omaa kehoani koskevissa asioissa. Olen joskus ollut sitä mieltä, ettei minusta löydy mitään hyvää, ei edes korvannipukan vertaa. Tämä kuulostaa jälkikäteen ajateltuna niin kamalalta, että ihan itkettää. On silti välillä tosi vaikea uskoa siihen, että olisi riittävän hyvä (koska perfektionistina voi aina parantaa). Yleensä sen mun liiallisen kritisoinnin huomaa ensimmäisenä oma mies, sitten vasta minä. Sisäinen puhe saattaa jatkua sisälläni pitkään, ennen kuin se on niin voimakasta, että näkyy jopa ulos asti. Olen toisinaan ihan todella julma ja armoton itselleni, enkä koskaan toista ihmistä tuomitsisi tai arvostelisi kuten itseäni. Olen itseni pahin arvostelija enkä usko olevani ainoa.

Itsekriittisyys

Vertailusta ja kritiikistä itsearvostukseen

Ei varmasti ole olemassa one size fits all -ratkaisua.  Mä itse koitan kehittyä ihan ekana näiden kriittisten ajatusten tunnistamisessa: Ei oikein voi vaikuttaa sisäiseen puheeseen, jota ei tunnista. Kun tunnistaa itsekriittiset ajatusmallit, voi ne kyseenalaistaa: Onko todella näin vai onko se taas itsekriittisyys joka puhuu? Sanoisinko näin puolisolleni tai parhaalle ystävälleni? Lopulta vaaditaan kuitenkin toimintaa, sillä pelkkä ajatuksissa pyöriminen ei riitä. Miten voisin kannustaa ja rohkaista itseäni kritiikin sijaan?

Itseä auttaa hirveästi ajatus, että kukaan muu ei ole minä. Tällöin kenenkään muun tavoitteet tai tavat toimia eivät istu täydellisesti minun arkeeni. Minä olen minä, sinä olet sinä ja se on meidän vahvuutemme: Olemme erilaisia. Toki inspiroitua voi toisten tavoista ja toimista, mutta suoraan toisen elämää ei kannata yrittää jäljitellä.

Erilaisuudessa piilee vahvuus. Jokaisella on ne omat uniikit parhaat puolensa ja yksi askel itselläni vertailun selättämisessä on ollut niiden omien hyvien puolien tunnistaminen ja tunnustaminen. Mulla on mennyt ihan tosi monta vuotta, että olen uskaltanut sanoa olevani hyvä jossain. Eiväthän muut ajattele, että olen itsekäs ja omahyväinen? On toisaalta ollut aika terapeuttista keksiä itsestään positiivisia asioita. Aluksi voi tuntua, ettei niitä vaan millään löydy. Silloin voi hyvin pyytää itselle läheisiltä ja turvallisilta ihmisiltä apua; Heillä on varmasti pitkä lista asioita, joissa sinä loistat ja olet hyvä! Siinä kohtaa täytyy olla myös valmis hyväksymään ne kehut tai ainakin antaa mahdollisuus. Mitä jos tuo toinen onkin oikeassa ja nuo todella ovat ominaisuuksiani? Onko mahdollista, että oma näkemykseni onkin vääristynyt?

Voiko some jopa auttaa?

Puhun tietysti vain omasta kokemuksestani, mutta osittain sosiaalinen media on myös auttanut minua olemaan vähemmän itsekriittinen ja oma itseni. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta antakaahan kun selitän: Mitä enemmän olen ollut oma itseni ja antanut persoonastani someen, sitä enemmän olen saanut vastakaikua ja vertaistukea.

En olisi koskaan uskonut puhuvani videolle Youtubeen tai avautuvani instastoryyn. En meinannut aluksi uskaltaa edes laittaa itsestäni kuvia blogiin tai muuallekaan someen. Mun yksi isoimmista haasteista on ollut yritys olla joku täydellinen superihminen – eikä sellaisia ihan oikeasti ole olemassa. Kun olen uhmannut tätä tarvettani olla täydellinen ja tehnyt itsestäni haavoittuvamman, on minut palkittu uusilla ihanilla samanhenkisillä tyypeillä sekä hyvillä ja merkityksellisillä keskusteluilla. Tämä on entisestään kannustanut jakamaan omia haasteitani ja toisaalta positiivisen palautteen myötä vahvistanut ajatusta, että itsessäni on myös hyvää.

On siis osittain somen ansiota, että uskallan nykyisin hassutella sekä olla oma epätäydellinen itseni myös muussa elämässä. Sosiaalisen median pohjalle ei tietenkään voi rakentaa itsearvostustaan (se työ täytyy tehdä ihan itse omassa päässä), mutta olen itse äärimmäisen kiitollinen niistä tyypeistä siellä ruudun takana, jotka ovat osaltaan auttaneet minua eteenpäin.

Itsekriittisyys

Haastan sinut – Kehu itseäsi!

Kiitos upeasta postausideasta, teki itsellekin äärimmäisen hyvää pohtia tätä! Nyt haluaisinkin ottaa loppuu pienen itsekehuketjun: Jaa muutama asia, joissa olet hyvä tai mistä tykkäät itsessäsi! Mä aloitan ja te toivottavasti jatkatte, etten vaikuta ihan tyhmältä…

Mielestäni osaan hyvin kirjoittaa ja välittää tunnetiloja sekä ajatuksia tekstin välityksellä. Tykkään mun vallattomista kiharoista sekä vihreistä silmistä. Olen hyvä kuuntelija ja varsin empaattinen tyyppi. Nyt kun uskallan enemmän ilmaista itseäni, olen aika hauska enkä ota itseäni niin vakavasti.

Oma tyyli paras tyyli. Olet kaikkein puoleensa vetävin, luontevin ja mielenkiintoisin versio itsestäsi, kun olet juuri oma itsesi <3 Nyt on sun vuoro, laita omakehu haisemaan!

Mitä sä sillä treenillä haet?

Miksi tavallinen liikkuja yrittää treenata kuin kilpaurheilija? Tällä hetkellä ”kovaa” treenaaminen on trendi. Mitä kovempi treeni, sen parempi. Onko todella näin? Sellainen illuusio somesta helposti syntyy: Aina on joku menossa treenille. Aina! Tuntuu, että ne hyväkroppaiset ja aina iloiset salimimmit ovat koko ajan salilla. Totuus on, että joko a) he eivät ole koko ajan salilla tai b) he ovat, mutta eivät kehity optimaalisesti.

Kilpaurheilijalla on taustallaan tiimi, valmentaja, hyvä harjoitusohjelma ja treenin jaksotus. Ongelmana kuitenkin usein on, että moni tavan pulliainen yrittää jäljitellä kilpaurheilijoiden treenirytmiä, liikkuu jatkuvasti täysillä ja polttaa itsensä loppuun. Juostaan pää edellä seinään ja tulee pitkäkin tauko. Kunnes taas pääsee liikkeelle ja sama rumba jatkuu.

Mulla on sulle salaisuus: Voidakseen hyvin henkisesti ja fyysisesti ei tarvitse treenata joka päivä. Näyttääkseen hyvältä ei tarvitse liikkua joka päivä kovaa. Edistääkseen terveyttä ei treenin tarvitse haastaa sinua äärimmilleen, vaan se voi olla jopa kivaa.

Kolminaisuus: Treeni, ravinto, lepo

Loppujen lopuksi hyvin suurella osalla meistä ei ole tarkoituksena kilpailla missään lajissa. Tällöin keskeisessä osassa liikunnan suhteen on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Överitreenaaminen ei edistä terveyttä, vaan heikentää sitä. Missä sitten menee se raja, että treeni on ennemmin hyvinvointia alentavaa?

Liikuntarutiinin tulisi  tuoda energiaa, ei viedä sitä. Sen tarkoitus on pitää keho toimintakykyisenä, jotta voi tehdä asioita, joita haluaa. Hyvin suunniteltu ja arkeen sopiva liike tukee jaksamista sekä tuo hyvää mieltä. Liikunta on siis elämää varten, eikä elämä liikuntaa varten.

Moni saisi arkeensa huomattavasti lisää energiaa, hyvää oloa ja myös treeneissä kehittymistä tekemällä vähän vähemmän. Urheilullinen kehokaan ei vaadi överitreenaamista, vaan ennemminkin arjen aktiivisuutta ja muutamia täsmätreenejä viikossa. Sitä paitsi, on parasta tehdä se tarvittava minimimäärä, jolla tulosta tulee tasaisesti. Mitä nimittäin sitten teet, jos olet vetänyt överitreeniä, etkä silläkään enää kehity? Vastaushan ei ole, että vedän entistä överimmäksi.

Liika treeni heikentää elämänlaatua, heikentää voimatasoja, sakkaa palautumista, kerää nestettä ja rasvaa kehoon, johtaa usein energiansaannin epätasapainoon, jumiseen kroppaan ja kipuihin. Mikä näistä on tavoiteltava asia?

treeni

Mitä sä sillä treenaamisella haet?

Itse olen malliesimerkki tästä pää edellä seinään juoksevasta tyypistä. Tästä kielivät lukuiset rasitusvammat, ylirasitustilat, burn outit ja jopa hermostollinen ylikunto. Morjens. Been there, done that AND learned from that. Kaikkea tyhmäähän voi toisinaan tehdä, kunhan siitä ottaa opikseen.

Mun piti palaa loppuun kolmesti ennen kuin tajusin. Raskaus synnytys löivät viimeisen naulan överiliikkumisen arkkuun. Jos olet samassa kierteessä kuin itse olin, niin kysy itseltäsi: Mitä sä sillä treenaamisella haet?

Hyvinvointia tai hyvää mieltä? Miksi?
Kuumaa kroppaa ja pyöreitä olkapäitä? Miksi?
Voimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä? Miksi?
Tunteiden käsittelyä ja turruttamista? Miksi?
Rentoutumista ja pään nollaamista? Miksi?

Voisiko tavoittelemaasi saada muualta?

Jos rakentaa hyvän olonsa ja oman arvonsa liikuntakertojen määrän varaan, on jokaisen liikuntatauon ja arjen vastoinkäymisen kohdalla pulassa. Onhan se kamalaa, jos oma ihmisarvo häilyy liikuntamäärän mukana. Elämässä tulee nimittäin väistämättä hetkiä, jolloin ei vaan pääse liikkumaan. Kun ymmärtää paremmin, miksi toimii tietyllä tavalla, on helpompi täyttää tarpeensa jollakin muulla tavalla silloin, kun liikunta ei ole vaihtoehto.

Pointti ei ole tässä se, etteikö saisi treenata kovaa. Silloin täytyy vaan treenata järkevästi ja tietää, miksi niin tekee.

treeni

Mitä ajatuksia överitreenaaminen herättää sinussa? Onko tämä tuttu ilmiö? Ajatuksia otetaan vastaan!

3 syytä mennä metsään

Kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut. Heheh. 

Metsä on aina ollut mulle tärkeä. Ensimmäisiä kertoja olen ollut sienestämässä alle vuoden vanhana istuen isäni hartioilla. Myöhemmin metsä on kehittynyt sellaiseksi rauhoittumispaikaksi, jossa on kiva samoilla ilman sen kummempaa päämäärää.

Viime aikoina en ole päässyt metsään niin usein kuin haluaisin, sillä vaunut eivät taivu kovin muhkuraiseen maastoon. Koen tämän näkyvän hyvinvoinnissani selkeästi! Kun taas pääsin metsään, olivat hyvänolon tunne ja rentoutuminen välittöminä seurauksina reissustani. Tästä inspiroituneena listasin teille 3 syytä mennä metsään vaikka heti!

Metsä

Metsä on oiva liikuntapaikka

Pelkkä kävelykin metsässä on raskaampaa kuin tasamaalla. Samalla tulee askellettua hieman monipuolisemmin, sillä maasto on vaihtelevampaa. Maisemat vaihtuvat tiuhaan, täytyy keskittyä siihen mihin menee – eli toisin sanoen ei voi ajatella juuri muuta. Kävelyn lisäksi voi toki myös juosta tai tehdä lihaskuntotreeniä puita, kiviä ja kantoja hyödyntäen. Lisäksi metsään lähteminen on usein varsin helppoa matalan kynnyksen liikuntaa: Liikuntaa tulee harrastettua kuin huomaamatta, kun ihastelee ympäröivää maisemaa!

Terveysvaikutuksia vaikka muille jakaa

Metsässä oleskelulla on todettu olevan lukuisia terveysvaikutuksia. Tällaisia ovat muun muassa madaltunut verenpaine, kohentunut elinvoimaisuuden tunne sekä parempi henkinen hyvinvointi. Lisäksi näitä etuja saadakseen ei tarvitse hengailla metsässä tuntikaupalla: Jopa 5-20 minuuttia voi riittää. Myös metsä ikkunasta käsin katseltuna virkistää mieltä. Aika hurjaa, eikö?

Metsässä oleminen voi myös laskea huomattavasti stressitasoja. Tämän positiivisen vaikutuksen on esitetty liittyvän metsän tuoksuihin, maisemiin ja äänimaailmaan. Olisiko metsässä istuskelu suomalaisten vastine meditaatiolle?

Oma maa mustikka

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, metsien ihanat herkut! Nyt alkaa olla hyvä hetki poimia talteen tämän vuoden mustikkasato, sillä kuivuus ei erityisemmin ruoki mustikkasatoa runsaimmilleen. Mustikka paitsi maistuu makoisalta, sisältää paljon terveydelle hyödyllisiä ravintoaineita: Folaattia, karotenoideja, C-vitamiinia ja kaliumia. Iso osa mustikan terveysvaikutuksista selittyy kuitenkin todennäköisesti sen sisältämillä antioksidanteilla ja flavonoideilla. Se onkin todellista metsien (ilmaista) superfoodia!

Mustikka

Täytyykin jatkaa tätä omaa metsäkävelyharrastusta! Miksi sinä menet metsään? Menetkö?

Suhteeni syömiseen – Intuitiivinen syöminen syömishäiriön jälkeen

Sain postaustoiveen kirjoittaa omasta suhteestani ruokaan ja syömiseen. Miten ruokasuhteeni on muuttunut syömishäiriön jälkeen ja sen myötä? Onko mulla ruokapelkoja tai ahdistaako syöminen? Onko edelleen olemassa kieltoja vai syönkö vapaasti? Olikin ihan mielenkiintoinen tehtävä siirtyä pois sieltä omalta katsantokannalta ja arvioida omaa ruokasuhdettaan objektiivisemmin ammattilaisen näkökulmasta.

Rajoittavan sijaan intuitiivinen ote

Sanoisin ruokasuhteeni olevan tällä hetkellä äärimmäisen normaali. En koe syömisen olevan mitenkään erityisen vaikeaa tai mikään iso juttu. Se ei määrittele minua enkä minä kontrolloi sitä liikaa. Voin syödä mitä vain, pois lukien itselleni tai vauvalle sopimattomat ruoka-aineet. Olen vahvasti sitä mieltä, että saan joka päivä syödä ihanaa, terveellistä ja maistuvaa ruokaa.

Toisin on ollut ennen. Syömishäiriön jälkeen ruokasuhteeni oli pitkään häiriintynyt, enkä osannut käyttää maalaisjärkeäni terveellisten valintojen skaalaamiseen. Olin millintarkka ja tiukkapipoinen ihan kaikesta. Ruokaan ei saanut laittaa teelusikallista sokeria makua pehmentämään, ei teehen hunajaa tai broilerin päälle kastiketta. Kaiken piti aina olla täysjyväistä ja nopeammin imeytyviä hiilareita sai syödä vain treenin jälkeen. Jos piti mitata desi puurohiutaleita, se oli desi eikä yhtään enempää. Mietin ruokaa usein tunteja ennen tulevaa ruoka-aikaa. Vahdin, kuinka paljon muut käyttivät paistamisessa öljyä, jotta pystyin sitten määrittelemään itselleni ”sopivan” annoskoon. Ja tämä oli siis varsinaisen syömishäiriökauden jälkeen…

Hauskaa sinänsä, etten tuolloinkaan kokenut rajoittavuutta vaikeaksi tai haasteeksi: Olin vain päättänyt kieltäytyä kaikesta, mikä sisältää mielestäni jotain liian ”epäterveellistä”. Tätähän osa ympäröivistä ihmisistä jopa ihannoi ja taivastelee sitä itsekurin määrää. Ei siinä oikeasti ollut mitään hienoa, ihannoitavaa tai haluamisen arvoista. Kyse on nipottamisesta ja pikkuriikkisten lillukan varsien korottamisesta ihan liian keskeisiksi syömistä määrittäviksi kriteereiksi. Kukaan ei oikeasti sairastu tai liho, jos syö joskus hiukan sokeria puurossa tai runsaammassa öljyssä käristettyä ruokaa. Häiriintynyt suhde ruokaan vaan kertoo, että olet epäonnistunut, huono ja pian myös lihava, jos syöt muuta kuin vihreitä kasviksia ja proteiinia.

intuitiivinen_syominen

Intuitiivinen suhde syömiseen

Nykyisin en koe, että minun tarvitsee rajoittaa itseltäni mitään. En laske ruokailuistani minkäänlaisia suureita. En punnitse tai mittaa. Syön sen verran, että mahassa tuntuu hyvältä: Otan lisää, jos jää nälkä ja jätän lautasen reunalle, jos alkaa tuntua tukalalta. Tämä voi olla toisena päivänä enemmän, toisena vähemmän. En ahdistu poikkeavista syömisistä tai pyri kompensoimaan runsaampia ruokamääriä. En syö kello kaulassa kolmen tunnin välein, vaan silloin kun on nälkä. En erityisemmin mieti makrojakaumia tai vitamiineja arjessani: Kun syö terveellisiä ruokia tarpeeksi, saa kyllä kaiken tarvitsemansa. En määritä ruoan määrää liikkumisen kautta ja kiellä itseltäni hiilareita, jos en ole treenannut. En mieti syömistä tai seuraavaa ruokaa jatkuvasti. Tää kaikki on ihan peruskauraa, eiks jeh?

Yksi isoimmista muutoksista lienee syömisen helppous: Syömiseen liittyvistä asioista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa tai edes pikkiriikkistä haastetta. Syömistä ei tarvitse miettiä eikä vatvoa, vaan voi keskittyä muuhun elämään. Koen, että intuitiivinen syöminen on parasta, mitä itselleni olen ruokapuolen suhteen voinut tehdä. En edes tiennyt, että syöminen voi olla näin helppoa!

Herkuttelu. Koska tää aihe kaikkia aina kuitenkin kutkuttelee. Herkuttelua minä harrastan ja mielestäni ihan päivittäin. Pyrin laittamaan kaikesta ruoastani niin hyvää, että se on itsessään herkuttelua. Elämä on liian lyhyt tylsälle, mauttomalle ja monotoniselle ruoalle. Syön myös lähes päivittäin tummaa suklaata ja muitakin perinteisiä herkkuja silloin kun niitä mieli tekee. En pelkää sokeria, rasvaa tai mitään muutakaan epäterveelliseksi miellettyä, vaikkein niitä päivittäin lautaselleni valitsisikaan. Omatunto ei enää soimaa epäonnistujaksi yhden tai kahdenkaan nautitun mutakakkupalan kohdalla. Elämä on nimittäin liian lyhyt myös mutakakusta kieltäytymiseen.

intuitiivinen_syominen

On toki jotain juttuja, joita en oikeastaan koskaan syö. Tällaisia ovat muun muassa vehnä, maito, kala, irtokarkit, varsiselleri, hernekeitto, kermakakku, keksit ja suurin osa sienistä. Näitä en syö, koska olen joko allerginen tai en yksinkertaisesti pidä niistä. Miksi väkisin syödä jotain ruokaa tai ”herkkua”, jos siitä ei oikeasti tykkää? Ihan sama kuinka terveellistä varsiselleri olisi, ei vaan pysty. Hrrr.

En todellakaan syö täydellisesti. Syön joskus ihan ähkyyn (vihaan sitä tunnetta) ja toisinaan vahingossa liian vähän. Paikkaan energiavajetta suklaalla ja maapähkinävoilla, vaikka sen voisi tehdä fiksumminkin. Välillä testaan minulle sopimattomia ruokia vain huomatakseni, ettei edelleenkään toimi. En aina jaksa kokata ja silloin päädyn kuluttamaan leipää tai puuroa massiivisissa mittakaavoissa. ”Salaattini” on toisinaan puolikas kurkku ja pari porkkanaa lautasen reunalla. Varsinkin äidin ruokapatojen äärellä uppoaa santsikierros jos toinenkin. Ja kaikki tämä on ok osa sitä normaalia syömistä, kunhan se ei ole jatkuvaa.

intuitiivinen_syominen

Millaista ruokaa haluan syödä?

Haluan syödä ruokaa, joka pitää minut terveenä ja jaksavana. Jonka voimin jaksan hassutella, kantaa vauvaa, treenata, levätä, ajatella ja kirjoittaa. Ruokaa, joka tuo hyvän olon sekä mahaan että mieleen. Joka ravitsee kehon lisäksi myös makunystyrät. Ruokaa, joka ei ole tunteidensäätelyn väline. Joka ei saa liian suurta painoarvoa elämässä. Haluan syödä ruokaa, joka on niin hyvää, että kikatuttaa!

Olen elämässäni rajoittanut itseäni niin paljon ja hartaasti, että nykyisin keskityn siihen, mitä kaikkea ihanaa voinkaan ruokailuuni lisätä. Lisää kasviksia. Lisää väriä. Lisää energiaa. Lisää makua. Lisää erilaisia koostumuksia ja elämyksiä. Ei ottaa pois, vaan lisätä <3

Jos luettelemani peruskaurat tuntuivat etäisiltä ja jopa utopistisilta, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan postaukseni rajoittavasta ja sallivasta syömiskäyttäytymisestä ja miettimään omaa suhdetta ruokaan uudelleen. Onko tämä todella se asia, mihin haluat käyttää päivittäin paljon energiaasi ja voimavarojasi? Vai olisiko elämässä kuitenkin paljon muutakin mietittävää ja koettavaa?

Lissää aiheesta:
Syödäkö vai eikö syödä? Intuitiivisen syömisen taito
Saako leipää syödä? Terveellisen syömisen kulmakivet
Ruokahistoriani lapsuudesta tähän hetkeen

Positiivisuuden paine – Entä jos ei huvita olla positiivinen?

Selkäongelmat, ahdistus, kohtutulehdus, liikkumattomuus, uusi arki ja vauvan itkuisuus. Tuntuu välillä ihan tunteettomalta ja turtuneelta. Miten tämän keskellä voi olla positiivinen?

Pitäisikö edes olla positiivinen?

”Pelkkien positiivisten asioiden näkeminen on kuitenkin yhtä kapeaa, kuin pelkän pahan alleviivaaminen. Tunteitaan ei voi turruttaa valikoivasti. Jos mielii hyvältä tuntuvaa elämää, on uskallettava taipua myös kärsimyksen ja kivun kohtaamiselle.” Maaret Kallio

Mediassa on nousevissa määrin esillä vaatimus positiivisuudesta, onnellisuudesta ja iloisuudesta. Saanko sanoa olevani huonolla mielellä? Pitäisikö jakaa vain #goodvibes? Tajusin tässä kokeneeni huonoa omaatuntoa epäpositiivisuudestani. En sanoisi tunnetilan olevan negatiivinen vaan ennemminkin neutraali. Ei ole tuntunut hyvältä suurimman osan aikaa, mutta ajoittain ihan tosi ikävältä. Päälleliimattu positiivisuus saattaa vain haudata ongelmat alleen ja potentiaalisesti lisätä huonoa fiilistä. Kun en osaa edes olla positiivinen.

Päädyin pisteeseen, jossa ahdistuin vain lisää siitä, kun en ollut positiivinen ja saanut arjestani iloa. Olisi siis ehkä osaltani ollut fiksumpaa hyväksyä se neutraalius ja ajoittainen mielipaha, kuin ottaa paineita positiivisuudesta ja ahdistua lisää. Onhan se aina mahdollista etsiä kaikesta niitä positiivisia puolia ja niin teenkin suurimman osan aikaa. Ihan joka hetki niin ei vain ehkä huvita tehdä.

Olisiko silloin parempi vain hyväksyä, ettei kokoajan olekaan kovin aurinkoinen olo? Antaa fiiliksen olla blaah, kunnes tilanne tasaantuu?

Koska kyllä se aina jossain vaiheessa tasaantuu. Tätä kirjoittaessani on tovi kulunut noista hankalimmista hetkistä. Kohtutulehdus oli ja meni, selkä on kuntoutumassa entistä ehommaksi ja vauvakin itkee paljon vähemmän. Positiivisuus tulee itsestään, eikä sitä tarvitse ”järkeillä”. Tiedätkö, siis kaivaa väkisin niitä positiivisia asioita esiin vaikkei yhtään tuntuisi siltä.

En nyt missään tapauksessa tarkoita, että positiivinen asenne olisi huono juttu. Päin vastoin, jos se sulta tulee luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa, go for it! Kuitenkin monelle meistä tekisi hyvää antaa itselleen ja tunteilleen vähän siimaa. Se ei tarkoita märehtimistä tai negatiivisuutta, vaan tunteiden vastaanottamista sellaisina kuin ne tulevat.

Tämä on taas yksi aihe, joka on ollut mielessäni todella pitkään! Päässäni kytee hirveästi ajatuksia, mutten oikein saa niitä jäsenneltyä järkeväksi tekstiksi. Ehkä sä voisit auttaa mua! Jos kerrot vähän omia ajatuksiasi aiheesta, niin saadaan hyvää keskustelua aikaan 🙂

Lissää positiivisuudesta:
Mitä on aito positiivisuus?
Perjantain positiiviset