Sääntöhelvetti – Minun tarinani syömishäiriöstä

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Kylmältä. Pelottavalta. Siltä, ettei saa henkeä. Tukahduttavalta. Ahdistukselta, joka on niin voimakas, ettei sitä jaksaisi enää. Ei haluaisi edes jaksaa. Pakottavalta. Surulliselta, vihaiseltakin. Häpeältä. Tyhjältä. Masentavalta ja musertavalta. Siltä, ettei  lopulta ole sitä kontrollia, jota syömishäiriöoireilulla hakikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin avata aihetta, jota olen lähinnä sivunnut aiemmin. Tämä on ehdottomasti vaikein teksti kirjoittaa koko blogihistoriani aikana. Jos kuitenkin yksikin ihminen saa voimaa, toivoa tai vertaistukea tarinastani, on se kirjoittamisen arvoista.

Minä sairastuin syömishäiriöön lukioikäisenä. Olihan se pinnan alla kytenyt jo pitkään, mutta se leimahti liekkeihin lukion toisen vuoden aikana. Olin tehnyt ihan pienen viattoman uuden vuoden lupauksen lukion ykkösvuonna: Alkaisin elää terveellisemmin. Aluksi se sitä olikin, vähensin ”epäterveellisten” ruokien syöntiä, kävin hieman aiempaa enemmän liikkumassa ja panostin kasvisten syömiseen. Tavoitteena ei ollut painonpudotus missään vaiheessa, mutta muutama kilo siinä sivussa karisi. Nuo muutamat kilot saattoivat kuitenkin olla kohtalokas alku syöksykierteelle.

Kohta nimittäin huomasin, että eiväthän nämä treenit riitä mihinkään. Enhän nyt haluaisi lihoa takaisin niitä paria kiloa? Lisäsin entisestään liikuntaa ja innostuin juoksemisesta. Samaan aikaan suhtautumiseni syömiseen muuttui pikkuhiljaa ehdottomampaan suuntaan: Epäterveellisten ruokien lista kasvoi kasvamistaan ja kohta olikin pitkä kuin nälkävuosi. Laskin kaiken. Kehitin myös omituisia sääntöjä, joiden piti edistää terveyttä. En tosiaan tiedä, mistä olin päähäni saanut ajatuksen, että kahdeksan mantelia on maksimimäärä mitä voi syödä. Tai kaksi hedelmää päivässä. Tai vain yhdellä aterialla leipää. Tai päivässä piti olla vähintään kolme suolaista ateriaa, makeita vähemmän. Elämäni = ruokailu = sääntöjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En vielä tuossa vaiheessa laihtunut kauhean paljoa. Suurin nytkähdys tapahtui, kun aloitin seuraavana kevää tanssi- ja juoksuharrastusten lisäksi kuntosalitreenit. Liikuntaa tulikin tuossa vaiheessa jo aivan älyttömät määrät viikossa. Treenit olivat kaloreiden kyttäämistä, crosstrainerillä vietettyjen sekuntien tarkkaa valvomista ja sykkeen seurantaa. Mitä enemmän sen parempi, tietenkin. Sääntöjen toteutuminen ja painon tarkkailu ohjailivat elämääni, määrittelivät ihmisarvoni.

Samaan aikaan ruokamäärät kutistuivat kutistumistaan: Pahimmillaan muistan syöneeni lounaaksi yhden viipaleen ruisleipää, kurkkua ja paprikaa. Vettä. Eikä muuta.  En yksinkertaisesti uskaltanut syödä enempää tai mitään muuta, koska lihoisin ja olisin huono epäonnistunut yksilö. Paino tippui rytinällä ja samalla psyykkiset oireet nostivat päätään yhä vahvemmin. Olin jatkuvasti kiukkuinen, väsynyt, en jaksanut keskittyä, unohtelin asioita. Ahdistuin suunnattomasti, jos en tiennyt minkä verran lautasellani oli ruokaa eli energiaa eli kaloreita. En halunnut syödä kenenkään muun tekemää ruokaa, koska sinnehän olisi joku voinut lisätä vaikka öljyä paistamiseen tai pahinta kauhistustani, sokeria. Pelkäsin vuorotellen rasvaa ja hiilihydraatteja, lopulta molempia.

Ahdistus oli niin voimakasta, että aloin saada paniikkikohtauksia ja tuntea sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Öisin en nukkunut tuntia tai kahta pidempään, koska keho kävi niin ylikierroksilla. Ne nukutut tunnit näin painajaisia ja olin varma, että kuolen. Tärisin kylmästä kolmen peiton, lämpöpatjan ja parin vaatekerroksen allakin. Poskeni olivat täynnä karvaa, lanugo-nukkaa, jota keho kasvattaa suojelemaan riutuvaa kehoa kylmältä. Olin niin heikko, etten meinannut jaksaa nousta portaita tai nostaa maitopurkkia.

Sitten tuli se päivä, kun en enää jaksanut nousta sängystä ylös. En yksinkertaisesti jaksanut. Makasin siellä, kun sen hetkinen poikaystäväni tuli kylään. Hän halusi erota, sillä tämä oli hänelle liian vaikeaa. Itkin ja huusin, olin vihainen siitä, miten hän kehtasi hylätä minut siinä tilanteessa. Olin niin täynnä koko syömishäiriötä ja syytin sitä elämäni pilaamisesta. Nykyään olen kuitenkin kiitollinen, sillä tuo romahdus sai minut hakemaan apua: Seuraavalla viikolla menin koululääkärille juttelemaan asiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painoin 35 kiloa, olin henkisesti rikki ja pelkäsin paranemista aivan valtavasti. Jokin minussa kuitenkin sanoi, että se on nyt tehtävä, se tulee olemaan pitkä ja raskas tie, mutta täysin sen arvoista. Sairauteni oli sinänsä muista syömishäiriöistä poikkeava, että tiedostin koko ajan sairauden etenemisen: Tiesin, ettei tästä seuraa mitään hyvää, mutten osannut muuttaa toimintatapojani. Muun muassa tämän seikan takia sain diagnoosikseni epätyypillisen syömishäiriön, sisältäen anorektisen ja ortorektisen oireilun vuorottelua sekä liikunta-addiktion.

Oikein olin aavistellut, kun pohdin paranemisen olevan pitkä tie. Viimein näin reilut kuusi vuotta myöhemmin voin sanoa aidosti olevani terve. Kävin aluksi ravitsemusterapeutilla, syömishäiriöpolilla ja psykoterapeutilla. Yhtään näitä väheksymättä suurin työ tapahtui kuitenkin pään sisällä. Saavutin normaalipainon nopeasti, alle puolessa vuodessa. Tässä siitä kovapäisyydestä oli todella hyötyä! Muistan kuinka minua oikeasti pelotti mennä kahvilaan syömään pullaa. Silti tein sen ja huomasin, ettei mitään pahaa tapahtunut.

Mielen paraneminen keski huomattavan paljon kauemmin, enkä ollut sanoistani huolimatta terve vielä yliopiston ensimmäisinä vuosina. Liikuin pitkään pakosta ja koin huonoa omatuntoa ”epäterveellisten” ruokien syömisestä. Vaikka kontrolli oli vähäisempää, oli syöminen silti tarkkaa ja liikunnan sanelemaa: Liikkuminen määritteli sen, minkä verran ja mitä sain syödä. Pelkäsin myös edelleen painonnousua, sillä päässäni se yhdistyi edelleen huonommuuteen ja epäonnistumiseen. Nälän ja kylläisyyden tunteet olivat pitkään sekaisin, sillä söin vain kellon ja mittojen mukaan.

En oikeastaan tiedä, mikä toimi ratkaisevana tekijänä mielen toipumisessa. Ehkä lisääntynyt tieto ravitsemuksesta opintojen myötä ja kuluva aika? Ruokailu vapautui pikkuhiljaa ja jossain kohtaa huomasin, ettei kiellettyjä ja sallittuja ruokia enää ollut. Oli vain ruokaa vailla ahdistusta.

Pisimpään kesti liikunnan pakko. Maskeerasin sen tosin melko hyvin liikunnasta ja treenaamisesta nauttimisen alle – ja olihan se liikunta minulle myös työtä siinä kohtaa. Voisin sanoa, että kohtasin tämän liikuntapakotteen kunnolla vasta lopetettuani tankotanssin ja sen ohjaamisen kokonaan: Kun viikossa ei ollutkaan enää tiettyä määrää ohjauksia ja kehittymisen hinkua lajissa, liikuntamäärä kohtuullistui kuin itsestään ja mukaan tuli kehon vaatimaa lepoa. Olin treenannut määrällisesti yhtä paljon kuin urheilija jo vuosia, joten ”normaaliin” liikuntamäärään sopeutuminen kesti tovin. Muutaman sisäisen väännön kävin aiheen tiimoilta päässäni ja pientä ahdistustakin esiintyi painon samalla hieman noustessa. Pystyin kuitenkin käsittelemään asiaa eri tavalla kuin koskaan ennen ja oivalsin monia ajatus- ja toimintamalleja sairauden taustalla. Samoihin aikoihin aloin myös nukkua yöni kunnolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen paljon pyöritellyt syitä omalle sairastumiselleni. Koin siitä valtavan pitkään huonoa omatuntoa, häpeää ja ahdistusta: Miksi juuri mitä sairastuin? Mitä tein väärin? Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että toisille se syömishäiriö vain tulee. On olemassa geneettisesti alttiita ihmisiä, joilla esimerkiksi laihtuminen voi aktivoida niin kutsutut ”syömishäiriögeenit”, oli se laihtuminen sitten tahallista tai tahatonta. Tämä ainakin täsmäisi oman syömishäiriöni alkuun.

Paljon on varmasti kiinni myös omasta persoonastani. Olen aina ollut hirmuisen kiltti, tunnollinen, jopa perfektionistinen. Sellainen kliseinen kympintyttö-stereotypia, joka on esimerkkinä kaikissa syömishäiriöstä kertovissa tapauksissa. Tälle persoonalle on myös ominaista huono itsetunto, miellyttämisen tarve sekä muiden kommenteille asetettu suuri arvo. Kaboom, napakymppi! Muistan edelleen sukulaistädin murjaiseman lauseen vatsastani. Tämä tapahtui jo ennen kouluikää, mutta on syöpynyt päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Jokaisen ikävän kommentin minusta tai kehostani olen säilönyt tarkkaan mieleni sopukoihin.

Olisiko tällä yhteyttä vuosien koulukiusaamiseen? Sitä on paha sanoa, enkä kiusaajiani syytä sairaudesta. Olen heille antanut anteeksi jo kauan sitten. Vaikea kuitenkin ajatella, etteikö kiusaamisella olisi jotain osaa ollut jo valmiiksi herkän tytön sairastumiseen.

Yksi keskeinen sairautta ylläpitävä ajatus oli päässäni kaikuva olen huono. Olin varsinkin sairauden pahimmassa vaiheessa aidosti ja oikeasti sitä mieltä, ettei minusta löytynyt mitään hyvää. En tiedä mistä olen tämän ajatuksen päähäni kalastanut, sillä kotona on aina kehuttu ja kannustettu. Jostain tämä ajatus on minuun iskostunut ja sitäkös on vaikea saada pois. Sama levy pyörii edelleen toisinaan mielessäni, varsinkin riitatilanteissa. En riitä, en kelpaa. Jos en ole varovainen, se jatkaa helposti pyörimistään – nykyään onneksi jo tunnistan tämän kappaleen ja osaan vaihtaa sen toiseen, positiivissävytteisempään.

Paljon on pitänyt töitä tehdä omien ajatusten, tunteiden käsittelyn ja ilmaisun kanssa. On ok puhua omista harmaammistakin tunteista jo ennen kuin olo on äärimmäisen kamala. On ok olla välillä pahalla tuulella tai surullinen. Jo se, että tunnistaa päässä pyörivän ajatusketjun vie paljon eteenpäin: Minulla on valta vaikuttaa ajatuksiini. Jos huomaan ajattelevani tuota samaa olen huonoriittämätönepäkelpo mantraa, käännän tarkoituksella ajatuksen toisin päin. Tällöin kysymys kuuluukin, että miksi olen ihana? Jos haluat käydä lukemassa tekniikasta enemmän, tsekkaa FB-sivuilta yläpalkkiin kiinnitetty postaus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt tämän kaiken jälkeen olen tässä. Terveenä, onnellisena, väittäisin jopa tasapainoisena. Syön silloin kun on nälkä ja mitä tekee mieli. Pidän aktiivisina aikoina enemmän huolta riittävästä energiansaannista. Liikun siten mikä hyvältä tuntuu, eikä pakkoa tiettyihin tuntimääriin enää ole. En stressaa ruoista tai liikunnasta, enkä koe ahdistusta erilaisista ruokavalinnoista. Tykkään toki edelleen pääsääntöisesti terveellisestä ja ravitsevasta sapuskasta, koska noh, se vaan tuo parhaan olon! Terveellistä ruokaa maustaa kuitenkin loistavasti herkku siellä ja toinen täällä.
Mielen hyvinvoinnin tukeminen on prioriteettilistallani korkealla: Jos mieli mustenee ja ahdistusta ilmenee, otan asian heti esille enkä jää vellomaan siihen. Tiedostan, että toisinaan tulee vaiheita, jolloin oireilu haluaisi nostaa päätään – erotan kuitenkin nykyisin selkeästi ”syömishäiriön ajatukset” omistani enkä enää usko niitä. Hyvin harvoin näitä enää elämässäni esiintyy.

DSC_2764

Minun ihmisarvoni ei ole enää kiinni ulkonäössä, painossa, treenimäärissä tai ruokavalion terveellisyydessä. Olen arvokas, koska olen minä. Iso kiitos rakkaalle miehelle, joka siitä aina kauniisti muistuttaa! <3

Vuosien takaisissa kuvissa en ole enää pahimmassa vaiheessa, koska siitä ei juuri ole todistusaineistoa jäänyt. Olin päässyt noissa jo reilun kymmenisen kiloa ylemmäs. Yksi asia joka kiinnittää huomioni noissa kuvissa on tuo tyhjä katse ja silmiin ulottumaton hymy.

Siinä oli muutama sananen, olisi tullut varmaan toinen tuhat lisää! Tuntuu, että tämä jää vähän pintaraapaisuksi ja paljon jää myös sanomatta. Nyt sinä ihana lukija, joka jaksoit lukea loppuun: Avaa sanainen arkkusi. Kerro mulle, minkälaisia ajatuksia ja tunteita tämä teksti herätti. Kysy jos tulee kysyttävää! Voit joko jakaa omaa tarinaasi tai kommentoida syömishäiriötä läpikäymättömän näkökulmasta. Kaikki kommentit ovat tervetulleita <3 Myös sähköpostia saa lähettää tuolta välilehden yhteydenottokaavakkeen kautta, jos haluaa pitää tarinansa yksityisenä.