Itsekäs äiti ja ylpeä siitä

Minulle ei tuota mitään omatunnon tuskia jättää vauva isänsä kanssa. Olin jo kaksi viikkoa synnytyksestä pois kolmisen tuntia, kun kävin osaavalla fyssarilla hieman kauempana.

Käytän päivittäin aikaa omiin harrastuksiini, kuten lukemiseen, kirjoittamiseen tai liikkumiseen. Välillä se on 10 minuuttia, toisinaan tunti tai kaksikin.

Toivon salaa, että vauva nukkuisi hieman pidempään, jotta voisin rauhassa puuhastella omia juttujani. Silti hän yleensä herää 5, 10 tai viimeistään 20 minuutin päästä.

Manaan joskus ääneen vauvan kiukkuilua, vaikka ymmärränkin siihen olevan varmasti joku syy (jota en vain ole keksinyt vielä).

Meillä myös isi syöttää vauvaa, valvoo yöllä ja hyssyttelee kun on paha mieli. Ihan myös siksi, että äiti saa nukkua, syödä itsekin ja käydä liikkumassa.

aiti

Olenko itsekäs äiti?

Välillä mietin päässäni, että onko minussa jotain vikaa: Miksi en halua olla vauvassa kiinni 24/7? Olenko huono äiti? Vaikka vauva on täysin toivottu ja maailman rakkain, en silti tahdo omistaa koko elämääni vain hänelle.

Jokaisella on tietyt perustarpeet. Vauvan tarpeiden turvaaminen on tottakai ensisijainen tehtävä, mutta se ei tarkoita vanhempien tarpeiden totaalista unohtamista. Jokainen tarvitsee ruokaa, liikettä, lepoa, läheisyyttä. Tämän lisäksi myös omaa aikaa ja kivaa tekemistä.

Minulla on siis tarpeita. Olen nainen, yrittäjä, vaimo. En pelkästään äiti.  Tarvitsen omaa aikaa ihan joka päivä, jotta osaan nauttia vauva-arjesta. Aivan varmasti joillekin voi se lapsen kanssa oleminen olla päivän kohokohta ja itsellenikin se on sitä toisinaan. Tällä hetkellä arki on osittain niin raskasta, että siitä on vaikea nauttia. Meidän pieni ei ole helpoimmasta päästä: Hän nukkuu erittäin vähän päivisin, huutaa hereillä ollessaan refluksiaan, väsymystään ja epämukavaa oloa, ei viihdy juurikaan selällään tai vatsallaan sekä vaatii jatkuvasti viihdykettä. Ymmärrän tottakai tämän, onhan hänellä vielä hirmuisesti opeteltavaa tässä maailmassa ja kehittyvät aistit voivat pelottaa pientä mieltä.

Tämä tilanne on onneksi väliaikainen ja tulee helpottamaan pikkuisen kasvaessa. Jotta jaksan tällä hetkellä jatkuvaa huutoa, kiukuttelua ja vauvan kantamista, tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa. Useimmiten tämä on joko treeniä tai työtä. Tunnen herkästi, etten ole saanut mitään aikaan, jos olen ”vain” ollut lapsen kanssa kotona. Päivän jälkeen pää on helposti ihan muussia, johon se pienikin oma hetki tuo helpotusta. Toki mulla on myös tuo rikkinäinen selkä, joka vaatii päivittäin liikettä ja kuntoutusta; Ilman liikettä en selviä edes perustoimista vauvan kanssa.

Terve itsekkyys

Olemalla terveellä tavalla itsekäs (huolehtimalla myös omista tarpeistaan) on mielestäni paras mahdollinen roolimalli lapselleen. Tiedän olevani jaksavampi ja enemmän läsnä, kun saan tehdä myös niitä omia juttuja vauva-arjen lomassa. Kun tulen salilta hikisenä tai hivutan kuulokkeet pois korvilta kirjoitussession jäljiltä, oikein palan halusta helliä vauvaa. Kun on hetken poissa ja mieli virkistyy, tuntuu se arkikin paljon helpommalta. Ja silloin voin aidosti sanoa olevani 100% läsnä lapselleni ja olevani siinä, koska haluan.

Terve itsekkyys opettaa myös lapselle, että on tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista. Jos äiti tai isi aina vaan uhrautuu ja luopuu omasta ajastaan, opettaa hän saman mallin myös lapselle; Kuin olisi ok jatkuvasti tinkiä omista tarpeistaan muiden kustannuksella. Kompromisseja on tottakai tehtävä eikä arki millään voi jatkua samaan malliin kuin ennen lasta, mutta pointtina on tehdä se mitä pystyy oman hyvän olonsa eteen. Joskus se on 10 minuutin venyttely lapsen nukkuessa ja samalla pyykkien viikkaamisen skippaaminen. Toisinaan se voi olla tunnin salitreeni isin vahtiessa vauvaa.

aiti

Ylpeästi itsekäs – Vai sittenkin itsestään huolehtiva?

Omaa hyvinvointia ja jaksamista ei tarvitse uhrata lapsiarjen alttarilla. Jos se oma arki ei just nyt miellytä, mitä tilanteelle voisi tehdä? Sen sijaan, että vain valittaisi arjen olevan p*skaa (kokeiltu), on hedelmällisempää tunnistaa ensin solmukohdat ja pyrkiä etsimään ratkaisuja. Ei sen tarvii oikeasti olla p*skaa koko ajan. Kun ideoita sujuvampaan arkeen on löytynyt, ei kun tuumasta toimeen ja kokeilemaan uutta järjestelyä.

Se ei ole aina helppoa ja kuten sanottua, vaatii kompromisseja.  Jos itsestään huolehtiminen on itsekästä vauva-arjessa, sitten olen ylpeästi itsekäs. En kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa, jos pidemmällä tähtäimellä on tarkoitus turvata koko perheen hyvinvointi. Kumpi on parempi vaihtoehto: Henkisesti pahoinvoiva äiti, jolla on täysi fokus vauvaan vai hyvinvoiva äiti ja toimimaan sumplittu arki, jossa vauva saa tarvitsemaansa huomiota muiltakin kuin äidiltä?

Mitä mieltä sä olet? Missä menee raja itsestä huolehtimisen ja itsekkyyden välillä?
Lue myös:

Vauva jo kuukauden vanha – Mitä lapseni on opettanut minulle?

Tänään meidän ihana pieni palleroisemme on jo kuukauden vanha. Mihin tämä aika on mennyt? Paljon iloa, surua, turhautumista ja onnea on mahtunut tähän kuukauteen. Näiden lisäksi myös hurjasti oppimista; Ajattelinkin tämän kuukausisynttärin kunniaksi listata teille 8 asiaa, jotka lapseni on opettanut minulle.

Ihan ettei ois liian korrektia tekstiä: Meinasin kirjoittaa kuukautispäivän

Vauva

Mitä lapseni on opettanut minulle?

Priorisointia

Jos käytän lapsen uniajan selaamalla instagramia, saattaa se olla ainut asia, jonka saan päivän aikana tehtyä. Se on silloin pois jostain muusta: sähköposteihin vastaamisesta, kehonhuollosta, ajasta miehen kanssa, päiväunista tai pyykkäämisestä. Mitä siis haluan päivän aikana tehdä?

Miten vähään voikaan olla tyytyväinen

Pieni lapsi on hyvillä mielin, kun hän saa riittävästi ruokaa, unta ja läheisyyttä. Tarvitsemmeko me isommatkaan oikeasti hirveän paljon muuta? Varsinkin kun tämä ihana pikkuneiti vähän valvottaa eikä anna tilaisuutta syödä, oppii näitä perusasioita arvostamaan ihan uudella tavalla.

Kärsivällisyyttä

Kun toinen on äärimmäisen kärsimätön, täytyy itse olla kärsivällinen. En tiedä, oletteko koskaan koittaneet puhua järkeä kuukauden ikäiselle vauvalle? Noh voi sitä yrittää, mutta se ei toimi. Joskus täytyy vain odottaa, vaikka kuinka itse haluaisi käydä vessassa, vastailla maileihin tai kokata ruokaa. Kuten esimerkiksi tätä tekstiä kännykällä naputellessani, kun vauva käyttää minua  lepotuolina ja olen jumissa sohvalla. Tällaiselle kärsimättömyyden huipentumalle (puhun itsestäni) tämä on aika iso opetus!

Nopeaa reagointia

Jos tilanne etenee siihen, että vauva jo huutaa nälkäänsä, on kiire. Eipä siinä, kaikki muut hommat seis, tissi esille ja vauvalle ravintoa. Meidän muru on niin kova syömään, että välillä unohtaa hengittää ja sen seurauksena vetää kohta maitoa henkeen – silloin saa myös olla nopeasti taputtelemassa selkään!

Keskittymiskykyä

Vaikka välillä tuntuukin, että tässä univajeessa on ihan kultakalan aivot, täytyy sanoa keskittymiskykyni parantuneen. Kun johonkin hommaan ryhdyn, se tulee tehtyä tehokkaasti. Kaikenlainen ylimääräinen hösääminen on jäänyt tekemisestä pois – vähemmässä ajassa saa enemmän aikaan.

Kehon arvostusta

Vaikka tällä hetkellä kroppa onkin monesta kohtaa rikkikatkipoikki ja roikkuu, voin sanoa arvostavani itseäni enemmän. Mun kehoni sai aikaan jotain upeaa. Kehotyytyväisyydestä olen kirjoittamassa ihan erikseen postausta, sillä eihän tämän(kään) suhteen ole kaikki mennyt kuin ruotsalaisella saarella. Tästä siis lisää myöhemmin!

Oman ajan arvostusta

Oma aika on äärimmäisen tärkeää. Tähän voisi lyödä noin sata huutomerkkiä perään. Ihminen tarvitsee omaa aikaa, jolloin voi olla vain minä itse. Se hetki voi olla lyhytkin, kunhan se on olemassa. Kun saa olla myös yksin ja selkeyttää ajatuksiaan, nauttii myös enemmän hetkistä muiden kanssa.

Lempeyttä

Ei ole niin justiinsa, jos olen 10 minuuttia myöhässä tai jos kuljen ympäriinsä maitotahra paidan rinnuksilla. Kaiken ei tarvitse mennä aina niinkuin olin ajatellut ja silti tilanne voi olla ihan hyvä.

Vauva

Näiden lisäksi olen muun muassa masteroinut vaipanvaihdon, pyllynpesun, pyykinpesun, oven avaamisen varpailla sekä kokkaamisen yhdellä kädellä. Ahhh niin paljon uusia, elintärkeitä taitoja.

Lissää vauvasta:

Hän on täällä! Vauva tuli taloon

Synnytys – Miten lapsemme saapui maailmaan?

Seuraava tarina sisältää jonkin verran tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä pitkään tekstiin nidottuna. Jos siis olet näille asioille superherkkis tai sulla on kiire niin kannattaa ehkä jättää lukeminen väliin!

Tämä on tarina siitä, miten minusta ihan konkreettisesti tuli äiti: Miten lapsemme saapui maailmaan. Kaikki ei mennyt ihan suunnitelmiemme mukaisesti (koskapa menisi), mutta lopputulos oli mitä parhain. Olisi tosi hienoa kirjoittaa, miten synnytys alkoi spontaanisti, eteni nopeasti, kivunlievityksiä ei tarvittu ja vauvan voinnista ei ollut huolta. En valitettavasti voi mitään näistä omalla kohdallani sanoa todeksi. Aloitetaan siis ihan alusta, päivästä lasketun ajan jälkeen.

Synnytys – käynnistys, kipua ja huolta vauvasta

Kuten ehkä muistatkin, kärsin loppuraskaudessa hirvittävistä hermosäryistä. Tämän vuoksi minulle oli sovittu lasketun ajan jälkeiselle päivälle käynnistyskonsultaatio, josta oli määrä ensin soitella hoitajalle sairaalaan. Aamulla tilanne näytti siltä, ettei sovittua konsultaatiota voitaisikaan pitää, sillä sairaalassa oli liian täyttä. Romahdin, sillä en sietänyt ajatusta enää yhdestäkään päivästä sen kivun kanssa. Kuultuaan epätoivoni hoitaja lupasi soittaa uudelleen ja kertoa mikäli heiltä löytyisi tilaa myöhemmin.

Odotin soittoa kuin kuuta nousevaa – säpsähdin puhelimen soidessa ja sydän löi kurkussa. Voit lähteä tulemaan tänne. Ne olivat parhaat sanat vähään aikaan.

Olimme sairaalassa varttia vaille kahdelta. Lääkärin konsultoinnin jälkeen synnytys päädyttiin käynnistämään ballongilla selän tilanteen vuoksi. Normaalisti ballongin kanssa lähdetään vielä odottelemaan tilanteen edistymistä (= kohdunkaulan avautumista) kotiin, mutta lääkäri katsoi tapauksessani parhaaksi jäädä sairaalaan seurantaan. Hän nimittäin jo mietti selän leikkaamista asap.

Jo noin tunnin kuluttua ballongin laittamisesta supistukset alkoivat olla todella napakoita ja liikkuminen teki kipeää. Tässä vaiheessa pärjäsin vielä hienosti ilman kivunlievityksiä. Hengittelin syvään ja Niklas puristi akupainantapistettä peukalon ja etusormen välissä. Kätilö tuli tavalliseen tapaan laittamaan vauvan sydänäänten seurantaa varten piuhoja ja käyriä vatsalleni. Sykkeissä ei vikaa ja supistuksia tulee, mainiota!

Supistukset voimistuivat entisestään, mutta tilanne eteni avautumisen suhteen todella hitaasti. Ennen ballongin irtoamista ei kuitenkaan voitu tehdä kalvojen puhkaisua tai muitakaan toimenpiteitä, joten se oli pelkkää odotuspeliä siis. Illalla yhdeksän aikoihin kipu oli jo sitä luokkaa, että koin tarvitsevani kivunlievitystä. Sain käyttöön TENS-laitteen, joka antaa pieniä sähköshokkeja alaselkään. Laite oli todella hyvä ja sain hieman rentouduttua – ainakin hetkeksi.

Tässä välillä oli nimittäin huolestuttu vauvan sykkeistä. Ensin ne olivat jatkuvasti korkealla. Pian sykkeet putosivatkin liian matalalle jokaisella supistuksella, onneksi sitten nousten aina takaisin normaalitasolle supistuksen jälkeen. Lääkäri kuitenkin kielsi varmuuden vuoksi syömisen ja ohjeisti varautumaan sektion mahdollisuuteen. Sain juotavaksi jotain hirmuisen makeaa rypäle-marja-omenamehua, jotta olisi edes hieman energiaa koneessa koitosta varten. Synnytys vastaa rankkuudeltaan maratonia ja siltä se todella tuntuikin.

Synnytys eteni edelleen todella hitaasti. Kahdelta yöllä ballongi oli edelleen paikoillaan ja kipu niin kovaa, että jännitin jokaista lihasta tauotta. Tärisin kivusta ihan holtittomasti ja tilanteesta oli lepo kaukana. Keskustelimme hoitajan kanssa kivunlievityksestä ja päädyimme oksikodoni+rauhoittava komboon unen saamiseksi. Jos olet joskus saanut oksikodonia, tiedät varmasti miten hassunhauska olo siitä tulee. Minäkin olin hieman hihitellyt itsekseni ja kertonut miten haluan ennemmin katsella asioita kuin nukkua. Niklas kävi siinä sitten silittelemässä päätä ja suostuttelemassa minut unille. Nukuin lähes pari tuntia tässä välissä, kunnes ennen neljää huoneeseen hyökkäsi lauma ihmisiä. Vauvan sydänäänet olivat jälleen laskeneet ja vatsalla oleva käyrä ei oikein meinannut saada signaalia. Lääkäri päätyi asentamaan vauvan päähän sykemittarin ja mittaamaan laktaattiarvot. Samassa rytäkässä ballongikin irrotettiin, kalvot puhkaistiin ja lapsivedet menivät.

synnytys

Synnytyksen pelottavimmat hetket

Kalvojen puhkaisun jälkeen supistusten tuottama kipu nousi ihan uudelle tasolle. En oikeastaan muista tapahtumien kulusta paljoakaan ja hukkasin ajantajuni. Muistan huudon, itkun ja oksentamisen.  En edes muista missä kohtaa alettiin keskustella kipupiikeistä ja puudutteista tai kuka niitä ehdotti. Muistan kuitenkin, että itkin isoon ääneen, kun TENS-laite, ainoa kivunlievitykseni, piti ottaa pois epiduraalikatetrin laittoa varten. Minua pelotti valtavasti se selkärankaani menevä neula, piikkikammoinen kun olen. Pelkäsin, etten pysty olemaan paikallani, sillä tärisin kivusta. Asiaa ei yhtään helpottanut hieman nuiva anestesialääkäri, joka isoon ääneen selosti jokaisen neulan liikkeen. Hyh. Tämä oli ehdottomasti kamalin ja traumaattisin osa synnytystä.

Sain ensin spinaalin ja sen jälkeen katetri jätettiin paikalleen epiduraalitilaan. Synnytystä oli taustalla noin 16-17 tuntia tässä kohtaa. Kipu helpotti minuuteissa ja kropan valtasi pistelevä tunnottomuus. Join vettä ja mehua odotellen jatkoa. Spinaali vie kivun ihanasti pois, mutta kestää vain noin tunnin. Kipu alkoikin siis hiipiä takaisin entistä repivämpänä. En edelleenkään oikein tiedä ajankulusta tuossa vaiheessa, mutta sain jossain kohtaa annoksen epiduraalia. Vauvan laktaattiarvoja mitattiin edelleen ja ne näyttivät kohoavan pikkuhiljaa. Myös hänen päässään olevassa sykeanturissa oli jotakin häikkää eikä se saanut enää sykekäyrää piirrettyä näkyviin.

Huoli vauvan voinnista oli ihan hurjan suuri. Jossain kohtaa tuntui, että haluan vain luovuttaa: Että sama se kai on mennä sektioon kuitenkin, kun vauvan laktaattiarvot kohoavat – Ne kun kertovat hapenpuutteesta. Tiesin lääkäreiden kuitenkin tarkkailevan tilannetta kokoajan, joten sektiopäätös tulisi sieltä jos olisi tullakseen.

En muista missä kohtaa tämä tapahtui, mutta huone oli ihan täynnä ihmisiä. Ainakin seitsemän hoitajaa/lääkäriä/kätilöä ja minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtuu. Lääkäri yritti repiä vauvan päässä kiinni olevia sykeantureita irti samalla kuin hoitajat virittelivät minulle tippaan jotain, säätivät vatsalla olevia antureita ja juttelivat keskenään. Vauvan laktaatit alkoivat olla hälyyttävän ylhäällä ja sykkeet alhaalla. Pian alkaisi tulla kiire syntyä tähän maailmaan.

Yllättävä käänne synnytyksen kulussa

Epiduraalin teho alkoi vedellä viimeisiään ja kipu yltyi yltymistään. Kätilö oli ensin sitä mieltä, ettei uutta annosta anneta vielä vaan odotellaan hetki. Edellisen kerran kun hän tarkisti kohdunkaulan tilanteen, oli se avautunut noin 5-6cm. Kuitenkin kun hän näki sen kivun määrän, päätti hän antaa uuden epiduraalin. Onneksi antoi, sillä hetken päästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä.

Tilanteessa tapahtui nimittäin odottamaton käänne: Ensin niin hitaasti edennyt synnytys alkoi edetä ja vauhdilla. Noin 15-20 minuutissa kohdunkaula avautui täysin ja vauva lähti laskeutumaan alaspäin. Tunsin, kuinka vauva oikein hulahti alas ja painoi lantionpohjaa. Seuraavan kerran kätilön tilannetta tarkastaessa hän vain totesi näkevänsä jo hiukset ja että täähän syntyy pian. Noissa samaisissa hiuksissa oli se sykeanturi (tai oikeastaan kaksi) kiinni juuttuneena.

Yhtäkkiä oli aika ponnistaa. Olin tässä kohtaa jo äärettömän väsynyt, mutta toisaalta myös todella helpottunut. En hetkeäkään enää epäillyt, etteikö lapsi syntyisi alateitse. Kätilö ohjeisti jämptisti ottamaan kylkimakuulla polvitaipeen takaa kiinni, keskittämään voimansa ja pinnistämään kunnolla. En juuri tuntenut supistuksia hyvin ajoitetun epiduraalin takia, mutta pystyin katsomaan näytöltä milloin supistaa ja milloin pitää ponnistaa. Jossain se kaikki treeni kai näkyy, sillä meidän pieni palleroinen syntyi lopulta 12 minuutin ponnistamisen tuloksena klo 13.01. Tämä lyhyt ponnistusvaihe oli helpoin ja kivuttomin osa koko 22 tunnin synnytysrupeamassa.

Meidän vauvamme ei huutanut syntyessään. Hän vain tarkkaili ympäristöään silmät suurina. Onneksi pienen herättelyn jälkeen hän päästi ensimmäisen parkaisunsa – kaikki hyvin! Hapenpuute näkyi pienenä velttoutena, mutta tämä korjautui onneksi varsin nopeasti. Myöhemmin sain kuulla, että vauvan laktaattiarvot olivat lopussa nousseet reilusti. Jos synnytys ei siis olisikaan edennyt lopussa noin nopeasti, olisi hätäsektio ollut ainoa vaihtoehto.

synnytys

Ajatuksiani synnytyksestä jälkikäteen – kohtasivatko odotukset ja todellisuus?

Synnytys ei ollut sellainen kuin olin ajatellut. Oikeastaan ainoat asiat, jotka menivät kaavailemani mukaan olivat a) vauva syntyi alateitse ja b) käytin TENS-laitetta kivunlievitykseen niin kauan kuin pystyin. Haaveilin siitä, että voisin mahdollisimman pitkään mennä ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä ja voisin liikkeen avulla lievittää kipua. Käynnistyksen tuottamat kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa, etten siihen pystynyt – eikä olisi tarvinnutkaan. Lääkkeiden tuoman rentoutumisen ja hetken kivuttomuuden ansiosta synnytys todennäköisesti eteni niinkuin eteni: Avautuminen ja vauvan laskeutuminen on vaikeampaa, jos jännittää kivuissaan jokaista mahdollista lihasta.

Edelleenkin synnytys herättää minussa varsin voimakkaita ja ristiriitaisiakin tuntemuksia. Toisaalta avautumisvaihe oli ihan yhtä tuskaa alusta loppuun, mutta nopea ponnistusvaihe pelasti paljon. En usko, että mieleeni jäänyt kuva synnytyksestä olisi näinkään positiivinen ilman ponnistusvaiheen helppoutta. Selvisin urakasta vain muutamalla tikillä, mikä osittain selittyy varmasti paitsi ponnistuksen nopeudella, myös vauvamme pienellä koolla.

Vaikkei kokemus ollut millään tavalla miellyttävä, tekisin silti kaiken uudelleen tuon pienen palleroisen vuoksi. Ennemmin synnyttäisin vaikka kolme päivää putkeen, kuin ottaisin nuo synnytystä edeltäneet hermokivut takaisin! Synnytyskipu oli voimakkaampaa ja kovin erilaista, kuin olin ajatellut. Sitä oli kuitenkin helpompi kestää, sillä se loppuu jossain vaiheessa ja vauva syntyy. Kuten kätilö taisikin todeta, ei sinne kukaan ole vielä sisään jäänyt!

synnytys

Ihan mahtavaa, jos jaksoit lukea koko stoorin! Siitä tuli hieman pitkä, vaikka paljon jäi vielä sanomatta. Kuvat ovat hieman kakkaa laatua, koska hirveästi ei tullut kuvattua ja nekin vähäiset puhelimella. Omakohtaisia kokemuksia tai ajatuksia aiheesta saa ehdottomasti jakaa, kuulisin mielelläni!

Aiheesta on tulossa vielä lisää postauksia muun muassa isin näkökulmasta tarkasteltuna sekä synnytyksestä palautumisen kannalta. Niitä odotellessa voi käydä lukaisemassa ajatuksiani synnytyksestä raskauden loppuvaiheilta!

Raskausviikko 35 – Sekalaisia tunteita, kilpavarustelua ja mietteitä tulevasta

Perhepiknikillä – Yksi kirsikkapuu ja kesän eka jätski

piknik

Kävimme eilen Hanamin kunniaksi Roihuvuoren kirsikkapuistossa tavoitteenamme lähinnä nähdä vaaleanpunaisena kukkivat puut. Valitettavasti kukat olivat ehtineet jo tipahtaa puista eikä vaaleanpunaisesta kukkamerestä ollut tietoakaan. Olisin niin halunnut ottaa kuvia Geisha-suklaamainoksen hengessä! Yhden pienen valkoisen ja kukkivan kirsikkapuun tosin löysimme kuvaa varten.

Vaikkei vaaleanpunaisuutta ympäröivästä maisemasta löytynytkään, oli tunnelma välillämme melko hattarainen. Vietimme yhdessä ensimmäistä perhepiknikkiämme: Makoilimme vierekkäin auringossa (vauva tottakai varjossa), söimme salaattia ja hurjan hyvää hieman sulanutta jäätelöä sekä kävelimme rauhassa katsellen paikkoja. Aurinko lämmitti ihanasti farkkutakin selkämystä ja paljaita sääriä. Ei edes ehtinyt kauheasti harmittaa meidän huono ajoituksemme, sillä kaunista japanilaistyylisessä puistossa oli jokatapauksessa, vaikkemme kukinta-aikaan osuneetkaan paikalle.

Ihana kiireettömyys

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan musta tuntui, että nyt ei ole mihinkään kiire. Vaikkei vauvan kanssa aikatauluja juuri ole muutenkaan, on helposti läsnä sellainen jatkuva kiireen tunne: Jos en nyt äkkiä tee tätä hommaa, se jää tekemättä. Havahduin evässalaattia popsiessani siihen miten hirmuisella tahdilla yritin vetää ruokaa kitusiini. Pureskelu, nielaisu, pureskelu, nielaisu. Välillä taisin nielaista jotain puremattakin. Samalla tavalla taisi toimia mieskin, sillä hyvä kun ehti yhden suullisen jätskiä syödä, oli toinen jo lähestymässä ammollaan olevaa kitaa.  Kun hoksasimme tämän ja pohdimme hieman toimintamme syytä, rauhoittui fiiliskin paljon. Ei ole kiire, ihanaa!

Olen todennut, että on ihan supertärkeää mennä ja tehdä asioita myös vauvan kanssa. Ainakin itselleni. Jos ei vauvaa ota mukaan, voi sitten rauhassa elellä yksinään neljän seinän sisällä ekat kuukaudet. Mun päälle on tehnyt niin hyvää käydä välillä kahvittelemassa, kaupoilla ja nyt tuolla piknikillä. Vauva ei ole mikään este, tosin suunnittelua se vaunujen kanssa liikuskelu hieman vaatii. Meidän muru ei aina oikein viihdy yksinään vaunuissa vaan hänellä on tarve olla sylissä ja katsella maailmaa. Tämän kun yhdistää siihen, että beibi on nälkäinen vähän joka toinen hetki, on tiedossa hieman kanssamatkustajien hermoja raastavaa huutoa sekä suunnittelemattomia imetystaukoja milloin missäkin. Kiitos kärsivällisyydestänne ja anteeksi.

piknik

Kuitenkin kokonaisuudessaan reissu meni hyvin – ja sen jälkeen oli taas entistä mukavampi palata kotiin! Alan ehkä löytää jonkinlaista touchia tähän kotiäititouhuun. Mitähän kivaa keksisin ensi viikolle?

Millaisia kesäsuunnitelmia teillä onkaan? Saa vinkata tännekin päin! Ja hei kokeilkaa tuota piparminttu-suklaajädeä. Se on taivaallista!

Nyt olen äiti – Äitienpäivä ja ajatuksia äitiydestä

Eilen vietin ihka ensimmäistä äitienpäivääni äidin roolissa. Perinteiseen tapaan aamupala tarjoiltiin minulle sänkyyn valkovuokkokimpun kera. Johan se aamupala maistuikin parhaalta vähään aikaan! Lisäksi minua lahjottiin lempparikukillani, kalloilla ja orkideoilla. Sain myös vapauden ”tehdä mitä vaan”, koska on äitienpäivä. Päädyin sohvan nurkkaan virkkaamaan samalla kun mies siivosi kämppää kuntoon. Puolen päivän jälkeen saimme nimittäin vieraiksemme miehen siskon perheineen.

Yhdessä ihastelimme nukkuvaa (ja toisinaan kiljuvaa) vauvaa, söimme maailman herkullisinta bataatti-linssicurrya ja kävimme ulkona nauttimassa auringosta. Muut kävelivät ja minä heiluin pyörällä mukana matkassa. Keli oli maailman kaunein!

Loppuilta menikin vauvan nojatuolina, sillä tällä hetkellä syli tuntuu olevan ainoa paikka, jossa hän viihtyy. Sain siinä rauhassa pohdiskella ja jäsennellä ajatuksiani kuluneesta päivästä sekä äitiydestä ylipäänsä.

äiti

Nyt olen äiti – Ajatuksia äitiydestä

Tuntui samalla upealta ja samalla erittäin epätodelliselta olla nyt äiti. Kaikki se odotus on nyt takana päin ja meidän pieni vauvamme on täällä.

Vaikka raskaus kestääkin sen yhdeksän kuukautta, en silti koe valmistautuneeni tarpeeksi äidin rooliin. Tämä ehkä johtuu siitä, että ajattelen päässäni Äitien olevan ikään kuin oma lajinsa – ihan erilaisia kuin minä. Äidit ovat vastuuntuntoisia, hyviä elämänhallinnassa ja multitäskingissä, laittavat lapsensa tarpeet edelle ja ehkä myös muuttuvat ihmisinä.

Äitiys varmasti kasvattaa enemmän, kuin mikään muu kokemus maailmassa. En silti halua hukata itseäni tämän kasvamisen myötä. Persoona toki muuttuu iän karttuessa muutenkin, mutta vanhemmuus tuo siihen vielä uusia sävyjä. Tällä hetkellä olen paikoitellen hieman hukassa, sillä asiat joista todella elämässäni nautin eivät juuri nyt ole mahdollisia. Minkälainen ihminen olen, jos en voi tehdä itselleni mielekkäitä asioita ja olen ”vain” äiti?

Mikä on äidin tehtävä? Tähän on varmasti miljoona oikeaa vastausta, mutta itse kiteyttäisin sen näin: Äidin tehtävä on olla tukena ja turvana, opettaa lapselle tästä maailmasta ja ohjata eteenpäin elämän polulla. Pitää huolta ja rakastaa. Rohkaista lasta kasvamaan omanlaisekseen yksilöksi ja kannustaa tavoittelemaan sitä mistä haaveilee. Tällaisen mallin olen saanut itse kotoa ja haluan sitä viedä eteenpäin myös omalle lapselleni.

Äitiys vaatii paljon, mutta samalla se myös antaa. Ihan huomaamattaan sitä saa itse kaikenlaisia hienoja ominaisuuksia. Kärsivällisyys, suunnitelmallisuus ja laskelmointikyky kasvavat äidiksi tulemisen myötä. Äitinä katselee maailmaa enemmän lapsen silmin, näkee paitsi vaarat ja pelot, myös elämän hienoudet. Ymmärrys muita, varsinkin vanhempia kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti. Jos kaikki kohtelisivat muita ja itseään samalla lempeydellä kuin äiti lastaan, voisi maailma olla erilainen paikka.

Mietin paljon sitä, osaanko olla oikeanlainen äiti. Mitä enemmän pohdin, sitä vakuuttuneempi olen kuitenkin siitä, että tapoja olla hyvä äiti on ihan just niin monta kuin on äitejäkin. Että kasvan omalaisekseni äidiksi yhdessä lapseni kanssa. En ehkä ole se perinteisen pullantuoksuinen mama, sillä kaipaan kovasti omaa aikaa, töiden tekemistä ja liikkumista. Toisaalta onko sillä niin väliä? Jos saan tehdä niitä itselleni merkityksellisiä asioita (joihin äitiys toki myös lukeutuu), olen parempi äiti niinä vauvan kanssa vietettyinä hetkinä.

äiti

Nyt saa heittää ilmoille omia ajatuksia ja muistoja äitiydestä! Lukisin mielelläni teidänkin pohdintaanne aiheesta 🙂

Lissää perhejuttuja!
Ystävänpäiväspesiaali – 10 faktaa parisuhteestamme
Raskauden puoliväli – fiilikset, yllätykset ja kuulumiset

Hän on täällä! Vauva tuli taloon

Viimein viime tiistaina pitkä odotuksemme palkittiin ja pikkuruinen palleroisemme syntyi. Tänään vauva on jo kuusi päivää vanha. Näihin päiviin on mahtunut jos jonkinmoista tuntemusta äärilaidoista toiseen; Onnea, helpotusta, hämmennystä, ahdistusta, huolta, pelkoa ja ylitsevuotavaa rakkautta. Vaikka olenkin tällainen herkkistyyppi, yllätyin itsekin tunteiden heilahtelusta ja voimakkuudesta.

Synnytyksestä ajattelin kirjoitella vielä ihan erikseen myöhemmin, sillä olihan se kaikessa rankkuudessaan ja pelottavuudessaan upea tapahtuma. Kaikki ei omalla kohdallani mennyt ihan nappiin, joskin lopputulos oli se toivottu eli onnistunut alatiesynnytys ja ihana terve tyttövauva. Ei sitä turhaan verrata maratonin juoksemiseen! Vaikka synnytys ei itsessään olisikaan ihanaa, on syntymä aina suuri ja ihana ihme <3

Vauva

On erittäin vaikea edes yrittää kuvailla kaikkea tapahtunutta sanoilla ja kuvilla. Yleensä osaan aika hyvin jäsennellä ajatukseni ruotuun ja syöttää ne tekstin muotoon – Nyt kuitenkin pääni on täynnä mitä erilaisimpia ajatuksia ja tunteita iloisessa sekamelskassa. Samaan aikaan olen niin täynnä rakkautta pikkutyyppiä kohtaan, mutta samalla myös huolehdin jokaisesta hengenvedosta ja naarmusta.

Törmäsin sattumalta runoon, joka kuvaili meidän perheemme fiiliksiä erittäin osuvasti. Koska en itse tällä hetkellä osaa sanoittaa tuntemuksiani, annan runon tehdä sen puolestani!

Runo vauvalle

Kaikki on ihmettä uutta,
kaikki on valoisaa.
Katsomme salaisuutta,
vuoteessa uinuvaa.

Kaikki on aivan toisin,
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.

Silmille auenneille,
taivaita avautuu.
Unista kertova meille,
kerran on suppusuu.

Kaikki on ihmettä uutta,
kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta,
kuka voi aavistaa?

Runo täältä!

Vauva

Sama koti, ihan toisenlainen arki

Arki on täynnä uuden opettelua ja oivalluksia. Tämä on tietysti erittäin palkitsevaa, mutta myös melkoisen uuvuttavaa. Vauva ei osaa puhua ja hyvin vähän ilmaisee itseään muutenkaan. Hän on kuitenkin täysin riippuvainen minusta. Mistä tiedän mitä hän tarvitsee? Osaanko minä? Tällaista se varmaan on olla tuore äiti.

Tällä hetkellä päiviemme kulun määrittelee vauva. Hän sanelee vuorokausirytmin, öiset heräämiset, ruokailuajat sekä vaipanvaihtohetket. Se tuntuu tällä hetkellä erittäin ihanalta! Vauvan nukkuessa olemme lähinnä levänneet, laittaneet ruokaa sekä suunnitelleet tulevan arjen kiemuroita. Itse yritän myös sovittaa mukaan selkä- ja lantionpohjajumppaa, jotta pääsisin joskus pois kotinurkistakin!

Olen muuten tällä hetkellä lähinnä kävelevä maitokone. Totesinkin miehelle hieman itseironisesti, että hän voisi sanoa Rakas sinusta on tullut lehmä. Vauva ainakin vaikuttaa tyytyväiseltä tällaiseen buffetruokailuun ja onpa tästä ollut itsellenikin positiivisia vaikutuksia. Ruokahaluni on nimittäin palannut ja palautuminen lähtenyt sen myötä todella hyvin käyntiin! On se naisen keho ihmeellinen kapistus, kun ensin venyy äärimmilleen ja sitten palautuu pikkuhiljaa takaisin.

Olen tosiaan kirjoittamassa postaukset raskaudesta ja synnytyksestä isin näkökulmasta, raskaudesta palautumisesta ja omasta synnytyskokemuksesta. Olisiko jotain muuta aiheita vauva- ja perheteeman ympärillä, jotka kiinnostaisivat? 🙂 Tarkoituksena ei missään tapauksessa ole muuttua vauvablogiksi, vaan postaukset aiheista tipahtelevat blogiin tasaisin väliajoin.

Vauva

Postaustahti saattaa varsinkin aluksi näin pikkuruisen tuhisijan kanssa hieman vaimentua, mutta en aio teitä unohtaa! Jos päähäsi putkahtaa ihan mikä tahansa postaus-, resepti- tai videotoive, olen täällä korvat pystyssä 🙂 Ihanaa ja rentoa tulevaa viikkoa!