Raskausajan painonnousu

Mietin ensin, etten edes ota kantaa koko asiaan. Kuitenkin huomatessani niin monen painivan painonnousuun liittyvien ajatusten kanssa, oli minun pakko nostaa aihetta esille.

Olemme kaikki erilaisia

Raskauskilot jakavat mielipiteitä. Toiset ovat sitä mieltä, ettei painoa tarvitse kerryttää ihan minimiä enempää. Toiset taas uskovat kahden edestä syömiseen ja sen myötä kertyviin kiloihin. Näitä kahta äärimielipidettä yhdistää kuitenkin eräs tekijä: Suurinta osaa odottajista painonnousu ahdistaa.

Vertaistukiryhmät ovat täynnä vertailua eri tahtiin nousevista elopainoista. Vertailussa unohtuu kuitenkin se fakta, että jokainen raskaus on yksilöllinen ja painonnousu tapahtuu eri tahtia. Toisille painoa kertyy alusta asti, toisille puolestaan humpsahtaa kiloja viimeisillä viikoilla. Raskauden kulku itsessään vaikuttaa suuresti kilojen kertymiseen. Vuodelevossa vietetty raskausaika ei ole verrannollinen aktiivisuustasonsa säilyttäneen tyypin raskauteen. Voimakas pahoinvointi voi saada inhoamaan terveellisiä ruokia ja energiavajeinen kroppa pyrkii paikkaamaan tilannetta roskaruoalla. Jos ei yksinkertaisesti mene alas muu kuin ranskalaiset ja sokerijogurtti, kai se on pakko niillä sitten elää?

Monesti raskausaikana murehdituttaa sen oman väliaikaisen ulkomuodon lisäksi raskauden jälkeinen palautuminen. Usein pelottaa jo valmiiksi, miten niihin omiin mittoihin sitten pääseekään. Tämä on ihan inhimillistä, enkä voi sanoa etteikö itseäkin vähän jännittäisi näin esikoisen odottajana. Mielestäni äitiä ei voi syyllistää tällaisista mietteistä: Oma keho on käynyt läpi valtavan muutoksen ja mieli haikailee entiseen. Ei se ole pinnallista tai turhaa. Oman kehon kokeminen vaikuttaa hyvinvointiin aina jossain määrin, halusimme tai emme.

Olemme varmasti törmänneet sanontaan hyvinvoiva äiti = hyvinvoiva vauva. Henkinen hyvinvointi on varsin merkittävä osa kokonaisvaltaista hyvää oloa: Jos äiti tuntee olonsa huonoksi nahoissaan, heijastuu se jossain määrin myös vauvaan. Sen vuoksi omaa suhdetta kehoon ja sen muutoksiin on hyvä työstää jo raskausaikana. Olen kirjoittanut raskaudesta ja kehonkuvasta erikseen tässä postauksessa.

Suositeltava painonnousu

Monesti myös tilannetta voivotellessa unohtuu, että sen painon tosiaan kuuluu nousta raskauden aikana. Suositeltava painonnousu riippuu muun muassa lähtöpainosta ja on yllättäen yksilöllistä. Kuitenkin nyrkkisääntönä voisi pitää, että normaalipainoiselle naiselle olisi suositeltavaa 12,2-16,2 kilon painonnousu koko raskauden aikana. Paino ei suinkaan koostu pelkästään lisääntyvästä rasvakudoksesta ja vauvasta, vaan myös lisääntynyt verimäärä, kertynyt neste ja kohtulihas painavat vaa’alla yhtälailla. Ohessa Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta poimimiani keskimääräisiä painonnousun osatekijöitä.

Sikiö 3500g
Lapsivesi 900g
Istukka 500g
Kohtu 1000g
Rintakudos 1000g
Veriplasman määrä 1500g
Solujen ulkoinen neste 1800g
Äidin rasvakudos 2000-6000g
= 12,2-16,2 kg

Tavallaan 15-20 kiloa voi tuntua suurelta määrältä, mutta kun näkee palasteltuna mihin kaikki tuo paino menee, on se ehkä hieman helpompi sulattaa. Varsinkin treeneistä innostuneille äideille muistutuksena, että vaikka rasvakudoksen määrälle onkin annettu vaihteluväli, täytyisi sitä rasvaa edes jonkin verran tulla. Se on äidin energiavarasto imettämiseen ja vauva-arjesta selviytymiseen.

Kroppa on sitä paitsi varsin fiksu. Raskauden aikana erittyvä hormonicocktail nimittäin priorisoi rasvan kertymistä. Jos et siis syö tarpeeksi ruokaa, syöt todennäköisemmin lihasmassaasi pikkuhiljaa. Samoin käy helposti myös imettäessä, mikäli varastorasvaa ei ole ja energiansaanti jää syystä tai toisesta niukaksi. Tämä huolestuttaa hieman itseäni, sillä surkean ruokahalun vuoksi kilojen kertyminen on ollut varsin maltillista tähän hetkeen asti.

Ylenmääräiselle rasvan kerryttämiselle ei kuitenkaan ole tarvetta. Valitettava fakta lienee, että suurin osa naisten ylipainosta on lähtöisin raskaudesta ja siitä jääneistä kiloista. Tässä taustalla on toki useita tekijöitä, kuten valtava elämänmuutos, oman ajan väheneminen, katkonaiset yöt sekä puhtaasti prioriteettien siirtyminen itsestä muualle. Toki edelleen raskauksia on erilaisia ja jos sattuu haastavampi odotusaika, voi kiloja kertyä enemmän. Tämä saattaa odottavaa äitiä totta kai harmittaa, mutta tilanne on silloin vain parempi hyväksyä kuin keskittyä murehtimaan. Asiaa vastaan kamppaileminen usein vain lisää pahaa oloa. Riittää kun teet parhaasi.

raskausmaha3

Oma painonnousuni raskaana

Toisinaan pahoinvointi ja väsymys saa kilot tippumaan. Näin kävi omalla kohdallani. Alun voimakas paha olo ja oksentelu veivät 3 kiloa mennessään. Noiden menetettyjen kilojen takaisin saamiseen meni pitkään ja aloin olla lähtöpainossa vasta viikon 24 tienoilla. Silloin murehdin, että saahan vauva varmasti tarpeeksi energiaa kasvuun. Paino pompsahti sitten joulun aikaan 2,5kg kiloa kerralla ja sen jälkeen on noussut tasaisemmin vielä 2-3 kiloa.

Kokonaisuudessaan painoa on siis tullut 5-6 kiloa lähtöpainoon viikolle 34 mennessä. Ruokahaluni on ollut suoraan sanottuna aika pyllystä, eikä kasvava maha ja ahtaalle joutunut suolisto kauheasti auta asiaa… Aiempaa vähäisempi ruokahalu yhdistettynä vauvan voimakkaaseen kasvuun alkoi viedä voimia varsin tehokkaasti, mikä näkyi erityisesti treeneissä ja halussa liikkua. Tiedostan menettäneeni lihasmassaa jonkin verran eli todellinen painonnousu lienee tuota ylempää arviota suurempaa.

Olen varsin ristiriitaisissa tunnelmissa mitä tulee omaan fiilikseen painonnousua kohtaan. Toisina päivinä olo on kuin jollakin megaluokan manaatilla. On hämmentävää, kun joka paikka levenee, pyöristyy, kipuilee tai muuten vain tuntuu omituiselta. Esimerkiksi eilen oli surkea muutaman itkun päivä. Myös tuleva arki ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen mietityttää. Kuitenkin on paljon myös erittäin hyviä päiviä, jolloin en ajattele painoa, ulkomuotoa ja palautumista tai ajattelen niistä jopa positiivisesti!

Miten hyväksyä raskauden aikainen painonnousu?

Tähän ei liene olemassa yhtä mallivastausta. Kertoisin kyllä teille, jos jonkin äärettömän hyvän ratkaisun keksisin. Kuitenkin on olemassa ainakin muutamia keinoja ja harjoituksia, joita voi kokeilla!

  1. Ajattele tilanteen väliaikaisuutta. Yhdeksän kuukautta + palautumiseen menevät kuukaudet ovat ihan todella lyhyt aika elämän mittakaavassa. Yksi pieni kärpäsen kakka.
  2. Ajattele mitä hyvää saatkaan aikaan. Sinä rakennat pientä ihmettä. Kaikki mitä teet ja ajattelet vaikuttaa myös häneen.
  3. Ajattele mistä painonnousu koostuu. Vaikka saattaisit tuntea itsesi valtavaksi ja kömpelöksi, suurin osa painosta on tosiaan kaikkea muuta kuin kertynyttä rasvaa.
  4. Keksi itsestäsi kolme eri kehua joka päivä viikon ajan. Kehut voivat liittyä ulkonäköön, luonteenpiirteisiin, päivän tapahtumiin, ihan mihin vain! Kirjoita ylös joko puhelimeen tai kännykkään.
  5. Tee parhaasi. Syö mahdollisuuksien mukaan järkevästi ja terveellisesti nälkää kuunnellen. Liiku jollakin mieleisellä tavalla, jos keho sen sallii. Panosta uneen ja lepoon.
  6. Ajattele, että tilanteet muuttuvat. Muutos on väistämätöntä ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Et ole enää tänään sama kuin olit eilen. Kuulostaa varmasti hurjalta, mutta kun tiedostat muutoksen olevan välttämätöntä, on se helpompi hyväksyä ja sitä vastaan ei tule kamppailtua niin kovasti.

raskausmaha4

Aiheesta voisin näköjään kirjoittaa vaikka ikuisesti, koska päästään jälleen lähelle lemppariaihettani eli kehonkuvaa ja itsetuntoa. Vähän täytyy kuitenkin rajata, ettei postauksesta tule kilometrimittaista. Yllä olevasta listasta kohdat 4 ja 5 käyvät muuten ihan kelle vaan osaksi henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tukemista! Kokeile <3

Seuraathan blogia jo Facebookissa, Instagramissa tai Bloglovinissa?

Epätäydellinen

Arjessa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa on hyvin helppo hairahtua uskomaan, että muiden elämä olisi jotenkin täydellistä. Ettei heillä ole samalla tavalla vastoinkäymisiä tai haasteita. On upean valkoista hymyä, vaivatonta peiliselfietä, huolellisesti aseteltuja smoothiekulhoja ja aina hyvin sujuneita treenejä.

Näillä ihmisillä on kuitenkin myös se oma elämä siellä ruudun toisella puolen. On sairauksia, onnettomuuksia, arjen kömmähdyksiä, sydänsuruja, vaikeita tunteita ja motivaatiopulaa. Työttömyyttä, persaukisuutta, ympäripyöreitä työpäiviä, rakoilevia parisuhteita. Sotkuinen koti, likaisia astioita ja pyykkivuori. Epäkohteliasta käytöstä, rumia sanoja, häpeää ja hymyn katoamista. On epätäydellisyyttä, jota et ehkä voi nähdä tai jota et vain ole huomannut.

Katsomme aina itseämme liian läheltä – kohtaamamme haasteet vaikuttavat suurilta, epäkohdat ulkonäössämme valtavilta ja omat persoonalliset vajavaisuutemme anteeksiantamattomilta. Kuitenkin jos tiedostaisimme myös muiden kamppailevan näiden ihan samojen haasteiden kanssa, olisimmeko itseämme kohtaan niin julmia?

aurinko3

Minä en ole mikään superihminen. Näen itsessäni paljon kehitettävää ja suurin osa näistä on ihan todellisia epätäydellisyyksiä. Se on kuitenkin ok olla epätäydellinen ja vähän rikkinäinenkin. Tärkeintä itselleni on aitous ja sen vuoksi haluaisinkin jakaa kanssanne 10 asiaa, jotka tekevät minusta epätäydellisen (ja samalla juuri minut).

Kärsimättömyys & huono epäonnistumisen sietokyky

Olen luonteeltani hyvin kärsimätön. Tämä näkyy erityisesti, kun koen olevani jossakin huono. Ensimmäisenä tulee mieleen golfin opettelu. Taannuin ihan lapsen tasolle ja heittelin mailaa pitkin viheriötä – koska en vain osannut.

Vinot alahampaat & purentakisko

Olen saanut eniten kehuja hymystäni ja hampaistani. Ne ovat todellisuudessa hieman vinot ja alaetuhampaat menevät päällekkäin. Lisäksi puren hampaita voimakkaasti yhteen öisin, mistä aiheutuu voimakas niskajännitys ja päänsärky. Käytän siis purentakiskoa, näytän mursulta ja puhun sössöttäen pitkin iltaa.

Somen selaaminen

Vaikka olen tästä puhunut paljon aiemmin, olen välillä ihan sysihuono irtautumaan puhelimesta. Olen kyllä onnistunut sitä vähentämään, mutta toisinaan tulee pidettyä somenselausmaratoneja – aina niskakramppiin asti. Not good.

Laiskuus

Joissakin asioissa olen oikeasti laiska. Olen tähän mennessä syyttänyt kiireistä arkea ja priorisointia, mutta siinä kohtaa kun siivous ei kiinnostele edes äitiyslomalla, voidaan vaan puhua laiskuudesta. Meillä ei siis siivota mitenkään erityisen säännöllisesti, vaan silloin kun tilanne näyttää hälyyttävältä. Saatan toisinaan ruokakuvia varten siivota jonkin tietyn alueen pöydästä… En myöskään silitä vaatteitani.

Epätasainen iho

Mulla on selluliittia, arpia, laikkuja ja kuivaa ihoa. Olen ollut aika meneväinen lapsi ja kaikennäköisiä vekkejä löytyy. Lisäksi mulla on atooppinen iho kaikkine hienouksineen. Nämä ovat olleet mulle pitkään jotenkin vaikeita sietää itsessäni, mutta vuosien mittaan sekin on hieman helpottunut.

Minulla on monia sairauksia

Sen lisäksi että olen moniallerginen ja atoopikko, mulla on parantumaton suolistosairaus. Crohnin tauti -diagnoosin olen saanut jo vuosia sitten ja olen sen kanssa oppinut elämään. Lisäksi omistan lukuisia epämääräisiä roskakoppadiagnooseja ja epäilyjä, kuten ”Crohnin tautiin eli regionaaliseen enteriittiin liittyvä määrittelemätön nivelsairausepäily” sekä epäily TOS-oireyhtymästä.

Motivoituminen asioihin, joista en pidä

Oh boy. Siinäpä vasta asia, jossa en erityisemmin loista. Tämä näkyy tuossa siivoamisessa erittäin hyvin, mutta myös roskisten viemisessä, aerobisessa treenissä, ihan minkä tahansa asian alkeiden opettelussa, kynsilakan poistamisessa, hedelmien kuorimisessa, käsitöiden lankojen päättelyssä…

Syön toisinaan liikaa, myös herkkuja

Onko edes olemassa joku, joka ei koskaan syö liikaa? Yleensä skenaario ilmenee, kun ruoka on hyvää, sitä on paljon ja keskityn samalla johonkin muuhun. Ja tietty silloin kun on jo syömisen aloittaessa liian nälkä.

Olen taipuvainen ahdistukseen

Ahdistun hyvin helposti. Liiallisesta kiireestä, suurista ihmismääristä, stressistä ja suurista tunteista. Toisinaan jo yksi riittävän tunnelatautunut ajatus voi laukaista ahdistuskierteen. Pari viikkoa sitten sain paniikkikohtauksen, koska päädyin ajattelemaan, että mitä jos joutuisin elämään ilman Niklasta. Itkin holtittomasti, pelkäsin kuolevani ja hyperventiloin niin pitkään, että taju lähti.  Jep.

Ryhti

Tämä on aina ennen ollut vahvuuksiani ja nyt raskausaikana ryhtini on suoraan sanottuna ihan pyllystä! Raskausajan muutokset kääntävät ryhdin herkästi etukumaraan ja tähän kun yhdistää koneella kököttämisen… Lopputulos ei ole hyvä. Onneksi tämä on mahdollista saada kuosiin myöhemmin!

aurinko2

Pointti ei ole se, että yritettäisiin tehdä itsestämme virheettömiä ja täydellisiä. Häivyttää epäkohdat pois. Ei! Pointtina on saada eniten irti siitä juuri sulle valikoituneesta cocktailista ja valjastaa epätäydellisyydet eduiksi. Sun uniikeiksi piirteiksi. Tärkeää olisi siis tunnistaa, mitkä tekijät ovat sellaisia, jotka voit halutessasi muuttaa ja mitkä puolestaan olisi kannattavampaa hyväksyä osaksi itseä.

Näitähän keksisi vaikka kuinka, kun rupesi ajan kanssa miettimään! Tarkoituksenani ei ole nyt mollata itseäni ja kerätä mitään säälipisteitä. Suurimman osan listan asioista olen jo hyväksynyt ja osaa työstän vielä. Halusin nostaa esille sen, että ruudun takana on ihminen. Niin itseni, kuin muidenkin kohdalla.
Tuleeko mieleen mitään, mitä haluaisit itsestäsi jakaa?

Mitä on aito positiivisuus?

Minkälaisen mielikuvan herättää termi ”positiivinen ihminen”? Auringon kanssa kilpaa hymyilevä ikuinen optimisti, joka kääntää rikkoutuneet astiat ja polveen asti ulottuvan loskankin voitoksi? Usein tuntuu, että positiivisuudella tarkoitetaan juuri ylläkuvatun kaltaista tilannetta. Tottakai joku voi olla luonnostaan erittäin optimistisuuteen taipuvainen, mikä on hienoa! Kuitenkin varsin moni voi samaistua ajatukseen, että se loska enemmänkin harmittaa, samoin lattialle läsähtänyt lautanen. Emmekö me muut sitten ole positiivisia ihmisiä?

Mielestäni positiivisuus on laajempi käsite kuin vain henkilön mieliala. Toinen voi kyllä olla useimmiten yhtä hymyä, mutta ei se välttämättä kerro hänen elämänasenteestaan juuta eikä jaata. Ihan jokaisella meistä on haastavia tilanteita, harmitusta ja suoraan sanottuna p*skoja päiviä. Positiivinen asenne ei tarkoita negatiivisten tuntemusten ja tapahtumien lakaisemista maton alle. Positiivinenkin ihminen voi harmistua, itkeä, kiukuta olkkarin lattialla tai potkia ärsytyksessään pikkukiviä kävelyllä.

Mikä sitten erottaakaan positiivarin ja peruspessimistin?

  • Positiivinen ihminen nousee negatiivisten tunteiden alhosta nopeammin. Hänellä on myös yleisesti toiveikas suhtautuminen tulevaisuuteen ja elämään kaikkine haasteineen.
  • Negatiivisten tunteiden käsittely ja ilmaisu on erilaista. Positiivari kyllä tiedostaa erilaiset tunnetilansa, hyväksyy ne ja pyrkii tekemään asialle jotain, jos mahdollista. Peruspessimisti puolestaan päätyy valittamaan, joko ääneen tai pään sisällä sekä vellomaan ikävässä olossa.
  • Positiivinen tyyppi näkee ennemmin mahdollisuuksia kuin haasteita ja ongelmia. Se ei tarkoita, että hän eläisi vaaleanpunaisessa hattaramaailmassa tiedostamatta mahdollisia probleemia – Hän tietoisesti (joissain tapauksissa myös tiedostamatta) päättää keskittyä mahdollisuuksiin, varautuen samalla tuleviin haasteisiin.
  • Kökkeröiden päivien määrä vaihtelee radikaalisti. Negatiivisemmalla tyypillä niitä saattaa olla valtaosa viikonpäivistä, kun taas positiivari saattaa paahtaa monta viikkoa ilman erityisen huonoja päiviä.

Positiivisuus ei myöskään ole mustavalkoista. Ei ihminen ole joko täysin positiivinen tai täysin negatiivinen. On olemassa kaikenlaisia välimuotoja, monenlaisia harmaan sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Positiivisuutta voisi siis ajatella janana: Opettelemalla voit tulla positiivisemmaksi pikkuhiljaa, askel askeleelta omaan tahtiin.

Positiivisuuden opettelu on teoriassa varsin helppoa, käytännössä vaikeaa. Hankalan ja ärsyttävän tilanteen tullen voi miettiä, että jospa reagoisin tähän toisin. Onko tilanne todella niin paha, kuin miltä se mielessäni juuri nyt vaikuttaa? Voit myös etsimällä etsiä hyviä puolia päällisin puolin ikävästä asiasta. Tällöin täytyy kuitenkin muistaa, että positiivisuudestakin on helppo tehdä päälle liimattua pintaa. Sisälle patoutuneet negatiiviset tunteet täytyy jossain välissä käsitellä, sillä ne aiheuttavat sinne jumahtaessaan hurjat määrät pahaa oloa. Oman juurtuneen ajattelumallin, tunteiden käsittelyn ja reagointityylin muutos vaatii aikaa, joten olethan itsellesi armollinen!

Voisikin siis hyvin sanoa, että positiivinen tyyppi on huippuhyvä käsittelemään negatiiviset tunteensa ja kääntämään ne toiveikkuudeksi sekä etsimään mahdollisuuksia haastavistakin tilanteista. Aika mainio ominaisuus, sanoisin.

Mä olin pitkään se tyyppi, joka aina kielsi negatiiviset tunteensa – Olin aina iloinen, hyvällä tuulella, mikään ei haitannut tai harmittanut. Sanomattakin selvää, että ne elämän negatiiviset tunteet jäivät muhimaan sinne mieleen käsittelemättä melko huonoin seurauksin. Negatiivisten tunteiden salliminen oli yksi avain siihen, että minusta tuli aidosti positiivisempi ihminen!
Kallistutko tällä hetkellä enemmän positiivisen vai negatiivisen puolelle mielenmaisemaltasi?

Et ehkä tarvitse uusia kenkiä, vaan enemmän itsearvostusta

Päässäni ovat melko paljon pyörineet viime aikoina itsetunto, kehonkuva ja suhde omaan itseen. Osittain varmasti raskauden ja menneisyyden kokemuksien vuoksi, mutta myös kirjaprojektiin liittyen. Luen tällä hetkellä Cynthia M. Bulikin kirjaa Nainen peilissä, joka käsittelee naisten ulkonäköpaineita ja itsetuntoa. Kirja on tähän mennessä ollut pääosin erittäin hyvä ja auttaa kyseenalaistamaan syväänkin juurtuneita ajatusmalleja.

Yksi ajatus on noussut esille toistuvasti jo kirjan alussa: Naiset näyttäisivät purkavan itsetuntonsa haasteita ulkonäkönsä paranteluun ja kuluttamiseen. Ajatus liittyy voimakkaasti siihen, ettemme olisi riittävän hyviä ihan tällaisenaan, vaan meidän täytyy kohentaa itseämme tullaksemme kelpaaviksi. Itsetunto on sidottu kehon muotoihin ja ulkoiseen olemukseen. Toisin sanoen ratkaisemme haasteet kenkä- ja korukokoelman uusimisella sen sijaan, että käsittelisimme oikeasti alla piilevää syytä – riittämättömyyden tunnetta ja itsearvostuksen puutetta.

Ihan kokonaan en kirjassa esitettyä ajatusmaailmaa allekirjoittaisi: Uskon nykymaailmassa yhä useamman tiedostavan median ja ympäristön luomat ulkonäkö- ja kulutuspaineet sekä kiinnittävän näihin huomiota. Kirja antaa jotenkin ymmärtää, että jokainen tyttö on kasvatettu hiljaiseksi lampaaksi, joka ei uskalla kertoa mielipiteitään ja ilmaisee itseään vain näyttämällä nätiltä sekä kokee ikuista painetta olla vieläkin nätimpi.

Mielestäni ongelmaksi tilanne muuttuu, jos lapsille ja nuorille viestitään voimakkaasti Olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Tottahan se on, että tyttöjä rohkaistaan usein pienestä pitäen olemaan kiinnostuneita vaatteista, meikeistä ja prinsessaleikeistä. Sanavalmius, itsensä älyllinen ilmaiseminen ja prinsessan vaatteet eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Olisi mahtavaa, jos lapselle saisi kehittyä terve itsetunto ihan juuri sellaisena kuin hän on – ilman vaatimusta tietynlaisesta käytöksestä tai ulkomuodosta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset näkyvät usein itsearvostuksessa vielä vuosien päästäkin.

pikkumyy2 (2)

Tuleeko sulle koskaan sellainen olo, että olisi kyllä kiva ostaa jotain? Ei oikein edes osaa sanoa, että mitä, kunhan vaan jotain. Sitten päätyykin ostamaan jotain vähän väärän värisiä euron kynsilakkoja tarjouksesta. Ei oikeastaan sitä mitä tarvitsit, vaan sitä mitä nyt sattui tulemaan vastaan. Been there, done that.

Jollain tasolla pystyn siis samaistumaan kirjan väitteeseen. Varsinkin nuorempana tykkäsin hirveästi ostella kaikkea ja mitä halvemmalla sain ison kasan vaatteita, sen parempi. En miettinyt vaatteiden alkuperää tai käyttöikää. Tärkeämpää itselleni oli se hetkellinen tunne, illuusio uudesta ja paremmasta minusta: Paikkasin tyhjiötä ja heikkoa itsetuntoa ostelemalla.

Olen käsitellyt omat itsetuntopeikkoni moneen kertaan ja päässyt osittain niiden juurille. Pääsyy lienee perfektionistinen suorittajaluonteeni sekä kolhut kaveririntamalla. Kotipuolella olen onnekseni aina saanut tukea ja kannustusta, enkä tiedä missä jamassa itsetuntoni olisi, jos sielläkin olisi ollut haasteita.
En nyt sano, että kaikki ostaminen on väärin, mutta nykymaailman kulutustahdilla olisi erittäin fiksua kiinnittää huomiota omiin ostopäätöksiinsä. Nykyisin kyseenalaistan tarkkaan omat ostokseni, sillä tiedostan etten aina haluamisestani huolimatta tarvitse kyseistä vaatekappaletta, laukkua, kenkäparia, meikkituotetta tai korua. Ostan harvemmin, laatua ja vain sellaisia asioita, jotka todella iskevät. Minulla ei ole enää  niin voimakasta tarvetta arvottaa itseäni omistamieni vaatteiden ja ulkokuoren perusteella. 

Jos siis sen sijaan, että ajattelematta ostaisimme jokaiseen tunnereaktioon uuden paidan, pureutuisimmekin itse ongelmaan? Tunteiden käsittelyn paikkaaminen kuluttamisella on nimittäin vain laastari: Ostamisesta saatu mielihyvä on väliaikaista, sillä pian täytyy ostaa lisää sen säilyttämiseksi. Jo pelkästään se, että tiedostaa taustalla jylläävän tunteen, voi auttaa helpottamaan oloa ja välttämään hutiostokset.

Myös kyseenalaistaminen voi auttaa: Miksi haluaisin ostaa tämän liian kalliin ripsientaivutuslaitteen? Onko kyse oikeasta tarpeesta vai siitä millaiseksi haluaisin tuntea itseni? Ostaessamme tavaraa, ostamme usein mielikuvia: Tällä laitteella saan upean taipuisat ripset, joilla sitten hurmaan sen unelmieni miehen. Jos ripseni olisivat yhtä hienot kuin tässä kuvassa, näyttäisin varmasti pirteämmältä töissä ja saisin enemmän asiakkaita. Harvemminhan kukaan toisessa ihastuu ripsiin tai asiakkuus perustuu ammattilaisen ulkonäköön. Nämä ovat kuitenkin keinoja selittää itselleen ostotarpeen olevan todellinen.

Jos tunnistaa itsessään ja ostokäyttäytymisessään vastaavia piirteitä, saattaa se olla signaali itsetunnon kehittämisen tarpeesta. Terve itsetunto ja itsearvostus eivät ole sidoksissa vaatteiden tyylikkyyteen, hiusmalliin tai brändikelloon, vaan ne ovat lähtöisin paljon syvemmältä. Omaa suhdetta itseensä on mahdollista kehittää ja muokata, vaikka olisikin omaksunut tietynlaisen katsantokannan sekä selviytymiskeinon tunteiden käsittelyyn. Työtähän se vaatii, mutta mikäpä saavuttamisen arvoinen ei vaatisi?

Samaistuitko? Vai et? Oli näkökantasi millainen tahansa, kommentoi se kommettiboksiin! Olen tällä hetkellä kiinnostunut itsetuntoasioiden lisäksi myös entistä enemmän kestävän kehityksen mukaisesta elämisestä – Kiinnostaako sellainen aihepiiri ruudun sillä puolen?

Mikä minusta tulee isona?

Yksinkertainen ja rehellinen vastaus: En tiedä vielä. Tiedän kyllä melko vahvasti, mitä en halua ja miksi en. Tiedän myös mihin suuntaan haluan kulkea. Kuitenkaan sellaista yksittäistä unelma-ammattia minulla ei enää ole.

Koska olen iso? Onko se valmistuessani ammattiin tai saavuttaessani tietyn iän? On ehkä hieman vanhanaikainen näkemys, että meillä olisi yksi ainoa työ, jota teemme eläkeikäämme asti. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että toimeentulomme koostuu useista pienistä puroista ja muuttuu kiinnostuksen kohteiden, työllisyystilanteen ja kouluttautumisen mukaan. On jopa hieman epärealistista asettaa koulutuspaikkoja valitsevat nuoret sellaiseen asemaan, että heidän tulisi tietää, mitä he tekevät koko työikänsä. Itsekään en tiedä ja olen sentään opiskellutkin jo vaikka mitä.

Itselleni on tärkeää, ettei oppiminen ei koskaan lopu. Sen vuoksi näkisin yrittäjyyden ja muuttuvan toimenkuvan olevan itselleni se unelma-ammatti. Aina voi nimittäin oppia lisää ja kehittyä eteenpäin. Oli se sitten yliopisto-opintoja tai erillisiä kursseja, haluan tulla työssäni paremmaksi ja paremmaksi.

Toinen tärkeä pointti: Minun täytyy saada toimia omien arvojeni mukaan. Mikään ei ole kuluttavampaa, kuin hakata päivittäin päätä seinään omien arvojen vastaisessa työssä. Teen niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Teen työtä auttaakseni muita. Haluan edistää ihmisten hyvinvointia, niin henkistä kuin fyysistäkin. Tähän ei ole vain yhtä mahdollista väylää, vaan useita erilaisia mahdollisuuksia ja niitä tulen hyödyntämään jatkossakin.

On oikeastaan aika siistiä, ettei tarkalleen tiedä missä on viiden vuoden kuluttua. Koska olipa tulevaisuutta suunnitellut tai ei, harvemmin tilanteet menevät oikeasti juuri niinkuin oli ajatellut. Voikin päätyä yksityisyrittäjäksi ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea valmennustyön perässä. Tekemään mielenkiintoisia yhteistöitä ja mukaan kirjaprojektiin. Viimeistelemään opintoja, odottelemaan vauvaa ja valmistelemaan jotain omaa. Jos olisin tarkasti noudattanut lukion lopussa tekemääni suunnitelmaa, olisin nyt valmistunut laillistettu ravitsemusterapeutti vailla työkokemusta. Hyvähän sekin varmaan olisi, muttei minua varten.

Tarvitseeko siis olla tarkkaa tavoitetta tulevaisuudelle, jos kerran suunta on selvillä ja kompassi kalibroitu sinne?

Tiedätkö sinä, mikä susta tulee isona? Mielelläni kuulisin pohdintoja aiheesta. Varsinkin jos on muita samanlaisia, joilla on suunta, muttei selkeää päämäärää!

Kun arki muuttuu liian kiireiseksi leipomiselle

Kun aikoinaan innostuin terveellisemmästä syömisestä ja ravitsemuksesta, innostuin siinä sivussa myös leipomisesta. Tällaiselle luovuudesta syttyvälle tyypille terveellisten leipomusten keksiminen oli kuin terapiaa: Miten muokkaisin tätä reseptiä, että saisin lopputuloksesta terveellisemmän maun kärsimättä?

Keksin mitä villeimpiä herkkuja terveellisistä raaka-aineista. Useimmista luomuksista ei olisi ikinä uskonut niiden sisältävän kukkakaalia, papuja tai kesäkurpitsaa, niin makeilta ja herkullisilta ne maistuivat. Luovuuden puutteesta en siis ainakaan kärsinyt.

Kunnes elämässäni tuli hektisempi jakso. Tein entistä enemmän töitä opiskelujen ohella ja työni oli liikkuvaa. Ryhdyin yrittäjäksi ja pyöritin sataa rautaa samaan aikaan. Mitä enemmän kuormituin, sitä vähemmän jäi aikaa ja energiaa muuhun. Luovuus väheni pala palalta ja pelti pellilliseltä.

Leipominen ei tietenkään ole mikään elämästä selviytymisen edellytys. Kyse on enemmänkin siitä, etten enää kiirekuplassa elänyt omien arvojeni mukaisesti. Vaikka rakastin työtäni, en päässyt palautumaan siitä minkään muun tekemisen merkeissä, koska olin aina fyysisesti tai henkisesti töissä. Minulle ja hyvinvoinnilleni on tärkeää luoda ja tehdä asioita, joista oikeasti pidän. Epäilisin mielekkään tekemisen olevan tärkeää oikeastaan kenen tahansa hyvinvoinnille.

 

Arjestaan ei koskaan kannata tehdä niin kiireistä, ettei itsensä toteuttamiselle ja ajatuksille ole tilaa.

 

Älä siis skippaa niitä asioita, jotka oikeasti sytyttävät sinut. Elämä muuttuu silloin junnaavaksi, kuin paistaisit samaa pellillistä kivikovia sämpylöitä uudelleen ja uudelleen. Ei mitään mielenkiintoa. Toki joskus täytyy priorisoida työtä, opiskelua ja tärkeitä ihmissuhteita, mutta myös niille itselle mieluisille aktiviteeteille täytyy löytyä aikaa jossain kohtaa. Vaarana nimittäin on, että huomaatkin kuluttaneesi koko elämäsi laiminlyöden asioita, joista saat iloa. Voit toki elää kivan ja tyydyttävän elämän ilmankin, mutta onko se elämä niin onnellinen kuin se voisi olla?

Olen taas alkanut leipoa. Nyt kun on enemmän aikaa ja jaksamista, luovuus alkaa pirskahdella uudelleen. Tosin enää en havittele kukkakaalia sisältävien suklaamoussejen kehittelystä, sillä syön kukkakaalini mieluiten kukkakaalina. Kuitenkin alan saavuttaa sitä samaa luomisen ja luovuuden fiilistä leipoessani ihan vaan sämpylöitä tai banaanileipää.

Uskon vakaasti, että jokainen on omalla tavallaan luova ihminen. Sen kivan, luovan ja inspiroivan tekemisen ei tarvitse sulle olla leipomista eikä perinteistä maalaamista, piirtämistä, käsitöitä, askartelua, savikippojen muotoilua tai kirjoittamista. Toisille luovuus näyttäytyy taidokkaan instagram-feedin koostamisena, erikoisen upeina asukokonaisuuksina, huomiota herättävien kynsien tai meikin väkertämisenä, oman bullet journalin taiteiluna tai vaikka uusien parempien imurointitapojen ideoimisena. Jokaisen täytyy vain löytää se oma tapansa olla luova.

Millä tavalla sä ilmaiset luovuuttasi?

Raskaus ja kehonkuva

Raskausaikana tapahtuu ihan mielettömän isoja muutoksia kehossa, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Siksi halusinkin kirjoittaa tästä tärkeästä aiheesta: Mitä tapahtuu kehonkuvalle raskausaikana?

Olisi oikeastaan erikoista, jos näin suuret kehon muutokset eivät aiheuttaisi minkäänlaista muutosta mieleen ja siihen miten näemme itsemme. Onhan raskauden aikana pinnalla myös ihana hormonimyrsky, joka aiheuttaa mielialojen ja tunnetilojen heilahtelua välillä erittäin lyhyelläkin aikavälillä. Välillä voi olla onnensa kukkuloilla pallomahansa kanssa, kun taas toisina päivinä peilikuva muistuttaa enemmän valasta, kuin raskauden onnea hehkuvaa naista.

On siis ihan normaalia, että tunteet vaihtelevat omaa kehoa kohtaan raskauden aikana. Maha kasvaa, iho venyy, paino nousee, kroppa kerää nestettä. Muhkuroita on siellä missä niitä aiemmin ei ole ollut. Muodot muuttuvat raskauden edetessä entistä pyöreämmiksi. Ryhti muuttuu painopisteen muuttuessa. Nivelet löystyvät ja saattavat aiheuttaa kipuja.

On olemassa kuitenkin muutamia tekijöitä, jotka hormonihärdellin ja fyysisten muutoksen ohella vaikuttavat kehonkuvan muokkautumiseen. Omaan kehonkuvaansa voi nimittäin myös vaikuttaa, eikä vain kellua eteenpäin hormonien armoilla.

kehonkuva1

Ajattelumallien vaikutus kehonkuvaan

Kehossa tapahtuvien muutosten ohella kehonkuvaan vaikuttaa erityisesti oma ajattelutapa. Onko ajattelutapa jämähtänyt tiettyyn asetelmaan (fixed mindset) vai onko henkilö kääntynyt enemmän kohti kasvumielentilaa (growth mindset)?
Jos ihmisellä on jämähtänyt ajattelutapa, hän ei usko oikein voivansa vaikuttaa esimerkiksi kehonsa muuttumiseen, palautumiseen tai omaan mieleensä. Hän myös pelkää epäonnistuvansa, eikä siksi ota edes yrittämisen riskiä. Voisi siis kuvitella tällaisen henkilön suusta pääsevän lauseita, kuten:

Kehoni on pilalla

En enää koskaan pääse hyvään kuntoon

En ole onnellinen, jos en ole  riittävän hyvässä kunnossa.

Kasvumielentilan omaava ihminen puolestaan ajattelee asioista hyvin eri tavalla: Hän näkee haasteet mahdollisuuksina kasvulle. Tällaisen mielentilan omaava ei siis näe epäonnistumisia todisteina huonommuudesta tai pysyvästä muutoksesta, vaan näkee ne uusina tilaisuuksina kehittyä. Kasvumielentilassa oleva ihminen voisi siis tokaista:

Käyn liikkumassa vähän päivittäin, jotta tunnen itseni hyvinvoivaksi. Se ei ehkä ole yhtä paljon kuin ennen, mutta enemmän kuin ei mitään.

Painoni näköjään nousee, mutta sitä se vaatii, että vauvalla on hyvä kasvaa

Miten voisin tukea palautumistani raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen? Tehdään suunnitelma!

Jämähtäneen ajatusmallin omaavalla henkilöllä on siis huomattavasti pessimistisempi suhtautuminen kehon muutoksiin, jolloin koko tilannetta tarkkailee harmaiden linssien läpi. Ymmärrettävästi oma keho voi alkaa ahdistaa, jos ajattelee muutoksen olevan pysyvää, eikä sille itse voi mitään. Kasvumielentilassa olevan suhtautuminen on optimistisempaa ja toiveikkaampaa: Tämän hetken tilanne on väliaikainen ja voin itse vaikuttaa lopputulokseen ainakin jossain määrin. Silloin osaa ehkä arvostaa enemmän kehon muuttumista ja sen ainutlaatuisia vaiheita.

kehonkuva2

Lähtötilanteen vaikutus kehonkuvaan ja itsetuntoon

Ajatusmallien lisäksi paljon vaikuttaa lähtötilanne kehonkuvan ja itsetunnon suhteen: Vääristynyt kehonkuva ja vaurioitunut itsetunto eivät useimmiten maagisesti korjaannu raskausaikana, vaan niiden kohentaminen vaatii työtä. Jos suhde omaan kehoon on jo lähtötilanteessa ongelmallinen, voi kehon jatkuva muuttuminen lisätä peilikuvaan kohdistuvaa ahdistuneisuutta ja vääristyneisyyttä.

Tosin tässäkin on olemassa poikkeustapauksia, sillä osa naisista kokee raskausaikana ensimmäistä kertaa olevansa sinut kroppansa kanssa ja kertovat myöhemmin raskauden lisänneen armollisuutta itseään kohtaan.

Ongelmaksi tilanne nousee, jos on sitonut oman arvonsa kehon ulkomuotoon. Silloin tilanne saattaa mennä vaikka näin: Kun näkee peilissä sen valtamerialuksen hehkeän ladyn sijaan, on huono päivä ja kokee olevansa huono sekä epäonnistunut. Peilikuva tuskin on muuttunut edellisestä päivästä dramaattisesti, kyse on vain siitä miten näemme itsemme. Miksi antaisimme niin suuren vallan peilikuvalle, että se voi muutamassa minuutissa määritellä päivän fiiliksen?

Jos tunnistat itsessäsi tällaisia piirteitä tai huomaat surkuttelevasi peilin edessä, kokeilepa esittää itsellesi kysymys: Miksi olen ihana ja arvokas? Aivot alkavat raksuttaa vastauksia ja kohta alitajunnastasi putkahtaa perusteluja ihanuudellesi. Eihän tämä yksinään vääristyneisyyttä kehonkuvassa korjaa, mutta voi toimia mielen piristäjänä ja boostata hieman itsetuntoasi. Mikään ei nimittäin heikennä fiilistä niin paljon kuin negatiivinen itsepuhe.

kehonkuva4

Omia ajatuksiani kehon muutoksista ja kehonkuvasta

Mistäs ihmeestä sitä aloittaisi. Jos olet blogiani lukenut, olet varmaan tietoinen syömishäiriötarinastani ja haasteista kehonkuvan kanssa. Hieman jännittyinein mielin olen siis seurannut kehon muutosten vaikutuksia omaan kehonkuvaani ja mielialaani.

Huijaisin teitä kyllä aika pahasti, jos sanoisin että koko ajan on ollut tasaista ihanaa auvoa. Onhan se muutos aina haastavaa, varsinkin jos ei ole mieleltään kovin joustava ihminen. Olen ollut ahdistunut milloin painon laskusta, painon noususta, selluliitista ja rintojen kasvusta. Minun on ollut hieman vaikea hyväksyä sitä, että ihan kaikki narut eivät nyt ole omissa käsissäni.

Kuitenkin olen nähnyt myös todella paljon positiivisia muutoksia omassa suhtautumisessani kehoon. Olen oppinut etsimään kauneutta vikojen sijaan. Ajatus, että kehoni on kasvattamassa jotain ihmeellistä on tuonut minulle lisää avarakatseisuutta itseäni kohtaan. Tiedostan myös, ettei tämä ole pysyvä tila, vaan siitä kannattaa nauttia nyt. Osaan myös kyseenalaistaa kehon muodon tärkeyden omalle mielialalleni: En ehkä voi täysin kontrolloida sitä, millaiseksi kehoni tämän prosessin myötä päätyy, mutta onko sillä loppujen lopuksi niin väliä?

Tämä aihehan pätee myös yleisesti, ei pelkästään raskaana ollessa. Kehonkuvan vääristymät voivat aiheuttaa hyvin paljon pahaa mieltä ja ahdistusta, joka purkautuu usein haasteisiin syömisessä, liikkumisessa ja yleisessä hyvinvoinnissa.
Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi? Oliko tuttuja ajatuksia tai tunteita?

Mitä tapahtuu, kun työholisti jääkin kotiin?

Sitähän voisi olettaa tapahtuvan monenlaista. Itseni tuntien kuitenkin tiesin muutaman skenarion olevan ihan nurkan takana. Alkuvuodesta minulla nimittäin ei ollut mitään tarkempaa suunnitelmaa: Työt kuntokeskuksessa tulivat päätökseensä joulukuussa, samoin kurssit yliopistolla. Tammikuussa odotti siis tyhjyys.

Työlleen elävänä ihmisenä tämä oli yllättävän hankala pala purtavaksi. Toki jonkin verran töitä on tiedossa ravintovalmennuksen sekä harjoitusohjelmien päivitysten parissa, mutta hyvin vähän verrattuna aiempaan. Mitä ihmettä teen kaikilla näillä tunneilla?

Lähipiirin neuvot painottuivat lähinnä rentoudu ennen huhtikuuta -linjalle, mutta ajatus kolmen kuukauden laiskottelusta ei juuri innostanut. Tämä on siis se mihin ajatukseni kotona olemisesta kiteytyy, laiskotteluun. Toteen kävivät siis molemmat ennustamani tilanteet. Ensimmäinen reaktioni oli ahdistus tulevasta, siitä ettei minulla ole mitään merkityksellistä tekemistä. Toinen reaktio oli aivan yhtä ennalta arvattava: Aloin haalia itselleni lisää tekemistä. Meneillään on veljeni valmennusprojekti, kirjaprojekti sekä verkkokurssiprojekti. Pianonsoiton opettelu -projekti sekä neulomisprojekti. Projektia projektin perään!

työholisti2

Ajattelen toisaalta myös kirjoittamisen erilaisiin sosiaalisiin medioihin osana hyvinvointialan yrittäjän työtä. Siinä mielessä teen siis edelleen töitä, paljonkin, mutta siitä ei vain makseta minulle palkkaa. Nyt on kuitenkin juuri hyvä hetki panostaa tähän osa-alueeseen, kun muu tekeminen on vähemmällä melko pitkään. Kiireen helpottaessa myös luovuus ja innostus kirjoittamisesta ovat nostaneet jälleen päätään: Kirjoittaminen tuntuu tosi hyvältä just nyt.

Olen joskus ennenkin sanonut, että olen todella rutiineja rakastava ihminen. Kun arjesta katoaa se viimeinenkin säännöllisyys, täytyy uudet rutiinit luoda itse. Olen  nyt reilun viikon ajan aloittanut jokaisen aamuni salilla. Tämä ei tietenkään tarkoita, että treenaisin joka päivä: Olen käynyt salilla myös pelkästään venyttelemässä, hierontatuolissa tai palauttelevalla pyöräilyllä. Tekee erittäin hyvää päästä pois kotoa, eikä vaan jäädä homehtumaan sinne sohvanpohjalle. Kiusaus sohvannurkkaköllöttelyyn on nimittäin suuri, jos aamulla jää liian pitkäksi aikaa sinne juomaan teetä ja nauttimaan kauratyynyn lämmöstä.

Olen siis aikatauluttanut päivääni, vaikkei tarvetta aikatauluille välttämättä olisikaan. Itselleni tietynlainen kaavamaisuus ja toisto päivien välillä tekee hyvää. Edelleen tuntuu toisinaan kyllä siltä, etten tee tarpeeksi tai riittävän merkityksellisiä asioita. Minusta on toisaalta tuntunut siltä myös silloin, kun tein ympäripyöreitä työpäiviä. Ehkä tässä on siis oiva oppimisen ja oman mielen työstämisen paikka? Harvemmin asiat muuttuvat ja kehittyvät, jos aina tekee samaa ja viettää aikaa mukavuusalueella. Voi siis olla, että tämä tekemisen vähentäminen ja oman ”turhuuden” hyväksyminen on juuri se haaste mitä kaipaan tälle keväälle. Koska se jos mikä on kaukana minun mukavuusalueestani.

työholisti3

Voisin siis lopettaa uusien projektien haalimisen, keskittyä tähän hetkeen ja työstää ajatusmaailmaani. Ja jos ollaan rehellisiä, menee noidenkin projektien loppuun saattamisessa vielä hetki jos toinenkin!
Onko sulla kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai ajatusmallista? Haalitko säkin projektia projektin perään? Kerro mulle!

RED-S: Suhteellinen energiavaje ja naisurheilijan oireyhtymä

Aamulla noustaan lenkille ilman aamupalaa tai vedetään joku herajuoma. Lenkin jälkeen aamupalaksi rahka marjoilla. Päivällä töiden lomassa salaattilounas ja ehkä viipale leipää, koska onhan se treeni tulossa vielä illalla. Välipalaksi rahka tai smoothie. Töiden jälkeen salille hammeroimaan jalkoja muussiksi. Tämän jälkeen on tiedossa ruhtinaallinen palkkari eli banaani ja proteiinijauhetta. Illalla vielä ruoaksi kanaa ja riisiä kasviksilla, ehkä tähän settiin nyt liraus öljyä. Paitsi jos on kiristelyt menossa, silloin pärjää kanalla ja kasviksilla.

Seuraavana päivänä sama setti uusiksi. Toisinaan voi aamulenkin tilalla olla sali ja illalla jumppa. Välillä ei oikein jaksaisi nousta vaan unet houkuttaisivat enemmän. Aika usein tosiaan väsyttää, mutta sitähän se kehitys kai vaatii? Töissä ei keskittyminen tahdo oikein sujua ja tulee tehtyä tyhmiä virheitä. Ärsyttää ja kiukuttaa. Lihaksia kolottaa jo valmiiksi ja illan treeni kauhistuttaa. Treeneissäkin tulee oltua huolimattomampi, ihan kuin olisi kömpelöitynyt ajan mittaan. Sairastelua ja pieniä vammojakin tulee tämän tästä. Hälytyskellot alkavat kuitenkin soida vasta, kun kuukausittaisia naisten iloja ei ala ilmaantua sitten millään.

RED4

Mistä onkaan kyse?

RED-S (Relative energy deficiency in Sport) tarkoittaa tilannetta, jossa suhteellinen energiavaje aiheuttaa urheilijalle tai aktiiviliikkujalle erilaisia haittavaikutuksia liittyen terveydentilaan tai suorituskykyyn. Suhteellisessa energiavajeessa energian saatavuus eli harjoittelun aiheuttaman energiankulutuksen jälkeen jäljelle jäävä energiamäärä on liian pieni kattamaan muut elimistön tärkeät tehtävät. Tällaisia ovat muun muassa lepoaineenvaihdunta, immuunipuolustus, harjoituksien aiheuttamien kudosvaurioiden korjaaminen ja harjoittelussa kehittyminen sekä hormonitoiminnan ylläpito.
Energiaa ei välttämättä siis tule sedentaarisempaan kanssakulkijaan nähden vähäisesti, vaan jopa runsaasti, mutta liikunnan energiankulutuksen huomioiden jää tilanne miinuksen puolelle. Tilasta on käytetty myös nimitystä Naisurheilijan oireyhtymä, sillä hyvin usein oireilevat ovat naispuolisia liikkujia. Suhteellinen energiavaje koskee kuitenkin myös miehiä, joten sen vuoksi on sopivampaa käyttää termiä RED-S.

Minkälaisia oireita RED-S aiheuttaa?

Oireet voivat vaihdella yksilöittäin riippuen suhteellisen energiavajeen suuruudesta ja kestosta sekä elimistön yksilöllisestä sietokyvystä. Edellä olevassa listauksessa kuitenkin mainittiin suuri määrä systeemejä, joille ei jää riittävästi energiaa matalan energiansaatavuuden vuoksi. Vaikutukset heijastuvat siis esimerkiksi hormonitoimintaan, luuston kuntoon, palautumiseen ja suorituskykyyn.

Naisilla hyvin yleinen oire on kuukautiskierron häiriintyminen tai kuukautisten pois jääminen. Alhainen energiansaatavuus laskee hormonien tuotantoa hypotalamuksessa, minkä seurauksena estrogeenin eritys vähenee. Kuukautishäiriöihin voi vaikuttaa matalan energiansaatavuuden lisäksi myös liiallinen kova harjoittelu, alipalautuminen ja matala rasvaprosentti. Myös henkisellä kuormittumisella ja stressillä on katsottu olevan yhteys kuukautishäiriöihin.

Matalan estrogeenitason seurauksena myös luuntiheys voi alentua. Tästä seurauksena on osteopenia eli luun pehmeneminen, joka on osteoporoosin esiaste. Pitkään jatkuessaan estrogeenivajaus sekä matala energiansaatavuus saattavat siis altistaa osteoporoosille myös nuorella ihmisellä.

Suhteellinen energiavaje voi jo itsessään heikentää suorituskykyä harjoituksissa. Esimerkiksi kestävyyskunto ja lihasvoima heikkenevät selkeästi, kun harjoitellaan energiansaatavuuden ollessa matala. Kuitenkin iso osa suorituskyvyn heikkenemisestä on seurausta huonosta palautumisesta, immuunipuolustuksen heikkenemisen aiheuttamasta sairastelusta ja keskittymis- ja koordinaatiokyvyn heikkenemisen kasvattamasta vammariskistä. Suhteellisella energiavajeella on myös omat vaikutuksensa psyykeeseen: Henkilö voi tuntea itsensä väsyneeksi, ärtyneeksi ja masentuneeksi ilman varsinaista syytä.

RED1

Oma kokemukseni suhteellisesta energiavajeesta

Itselläni oli taustalla haasteellinen syömishäiriö ja siitä toipuminen. Jos et ole vielä tarinaani lukenut, niin se löytyy täältä! Vaikka pääsin normaalipainoon nopeasti, meni kuitenkin vuosia, että kroppa oli jälleen tasapainossa moisen rääkin jäljiltä. Liikuin vielä pitkään niin hurjan paljon ja söin vähän hiilihydraatteja suhteessa liikkumiseeni. Kaikkein suurimpana tekijänä nostaisin kyllä omalla kohdallani sen henkisen puolen eli järjettömän stressaamisen. Elin todella hektistä elämää, enkä antanut itselleni aikaa palautua henkisesti. Enkä kyllä oikein fyysisestikään. Nukuin huonosti jatkuvan ylivirittyneisyystilan vuoksi ja paikkasin väsymystäni kittaamalla kupeittain kahvia. Vaikka perusluonteeltani olenkin erittäin iloinen ja optimistinen, toi suhteellinen energiavaje minussa esiin ärtyneisyyttä ja ahdistuneisuutta.

Hormonitoiminta olikin vuosia sekaisin kuin seinäkello. En tällä tarkoita pelkästään kuukautistoiminnan häiriöitä, vaan laajempaa kuvaa: Esimerkiksi kortisoliarvoni olivat sairauden aikana noin tuhatkertaiset viitearvoihin nähden, kun taas kilpirauhas- ja kasvuhormonit pohjalukemissa. Näiden arvojen normalisoitumiseen meni useita vuosia. Erikoista sinänsä, että estrogeenitasot ovat omalla kohdallani olleet aina normaalin rajoissa, vaikkei kuukautisia kuulunutkaan moneen vuoteen. Vasta rasvaprosentin nousun, parempien unien, liikunnan merkittävän vähenemisen ja runsaamman hiilihydraattien syömisen myötä homma alkoi oikeasti tasoittua.

Onnekseni luustoni tiheyttä on mittailtu eri sairausepäilyiden ja tutkimusten myötä vuosien varrella: Näyttäisi siltä, että olen säästynyt luuntiheyden alenemiselta. Tässä kohtaa on siis todella ollut onni matkassa, sillä osteoporoosi ei ole mikään leikin asia.

Palautuminen oli varsin kökköä pitkän aikaa. Madaltuneeseen suorituskykyyn sekä heikkoon palautumiseenkin kuitenkin tottuu. Oli helppo vain olla ajattelematta asiaa. Kai se on normaalia, että lihakset ovat viikon kipeänä yksittäisestä treenistä? No oikeastaan jos harjoittelee järkevästi, ei lihasten tulisi olla kuolettavan kipeät vielä viikon kuluttua harjoituksesta. Tällöin palautumisessa jokin sakkaa ja pahasti. Oman osansa tähän toi varmasti heikkolaatuinen uni sekä stressinpirulainen.

RED2

Miten toimia, jos itsellä on RED-syndroomaan viittaavia oireita?

Ihan ensimmäisenä ohjeena sanoisin, että harjoittelua on kevennettävä ihan selkeästi NYT eikä huomenna. Varsinkin pidempään jatkuneena RED-S altistaa ylirasitukselle ja alipalautumiselle, joista on hyvä hankkiutua eroon. Aluksi voi ottaa ihan liikuntataukoa pari viikkoa ja siitä jatkaa sitten kohtuullisella harjoitusmäärällä palautumista seuraten.

On huomioitava myös riittävä uni sekä stressinhallinta. Varsinkin jos on taipuvainen stressaamaan ja käymään ylikierroksilla, suosittelen näiden piirteiden tasapainottamiseen rentoutus- ja hengitysharjoituksia, tunne- tai kiitollisuuspäiväkirjaa sekä leppoisaa tekemistä kuten venyttelyä tai kevyttä kävelyä. Liikuntatauko on myös hyvä hetki tehdä kaikkea muuta, mistä pidät: Käsityöt, uusimmat telkkarisarjat, kirjojen lukeminen, kavereiden tapaaminen, musiikin kuuntelu tai soittaminen…

Sitten monelle se vaikein steppi: Lisää ruokaa lautaselle. Suhteellinen energiavaje johtuu usein paitsi suuresta kulutuksesta, myös liian vähäisestä syömisestä, ”yliterveellisestä” ruokavaliosta tai ruokarajoitteista. Ota kerralla aina vähän lisää ja syö masu täyteen ihan jokaisella aterialla. Jos tuntuu, ettei ruoka meinaa upota alas, lisää pieniä määriä energiatiheitä raaka-aineita normaalin ruoan lisäksi. Tällaisia ovat esimerkiksi täysmehut, kuivahedelmät, pähkinät, pähkinävoit ja avokado.

Painota erityisesti riittävää hiilihydraattien ja rasvan saantia. Erityisesti hiilihydraattien saantia voi korostaa, sillä ne toimivat energianlähteenä tehokkaassa liikunnassa. Suhteellisen energiavajeen tapauksessa hiilihydraattivarastot ovat usein myös melko tyhjillään, joten niitä on tarpeen täyttää palautumisen edistämiseksi sekä suorituskyvyn nostamiseksi. Proteiinin saanti on usein kunnossa suhteellisesta energiavajeesta kärsivillä liikkujilla: Sitä saattaa tulla jopa liikaa, jolloin vatsaan ei jää tilaa riittävälle määrälle hiilihydraatteja ja rasvoja.

Äkillistä pullahtamista ei tarvitse pelätä, sillä yleensä kroppa alkaa myös kuluttaa enemmän kun energiansaantia lisää energiavajeen jäljiltä. Lihasten hiilihydraattivarastot ovat myös todennäköisesti tyhjähköt lähtötilanteessa, joten myös niiden täyttyminen voi pompsauttaa painoa ylös 1-3kg. Aluksi voi siis toki kertyä nestettä ja hieman sitä rasvaakin, mutta yleensä tämä on välttämätöntä ja jopa suotavaa, kun yritetään saada kroppa taas pelittämään. Kun keho on taas toimiva ja hyvin ravittu, voi alkaa miettiä rasvavarastojen karistelua jos se on tarpeen. Kuitenkin kannattaa olla suht varovainen, ettei löydä itseään uudelleen samasta kuopasta!

RED5

Jos ehdottamani muutokset tuntuvat todella vaikeilta tai jopa mahdottomilta, suosittelen tarkastelemaan syömiseen ja liikkumiseen kohdistuvia ajatuksia tarkemmin, mieluusti yhdessä ammattilaisen kanssa. Näin voidaan sulkea pois häiriintynyt syömiskäyttäytyminen sekä mahdollisesti estää syömishäiriön puhkeaminen.

Näen tällä hetkellä erittäin tärkeäksi kirjoittaa tästä aiheesta, sillä yhä useammin vastaavaan ilmiöön törmää kuntokeskusmaailmassa ja valmentajan työssä. Vielä en ole törmännyt yhteenkään naisihmiseen, joka söisi liikaa! Suhteellisessa energiavajeessa kehitys ja harjoittelun mielekkyys kärsii, samalla kun keho joutuu suuren stressin alle. Tästä on melko lyhyt matka häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja syömishäiriön puolelle, mikäli henkilö on siihen taipuvainen.
Onko sun kohdalle koskaan osunut vastaavaa? Miten selvitit tilanteen? 🙂