Katsaus vuoteen 2018

Meidän perheessä on taas sattunut ja tapahtunut, tuttuun tapaan. Kirjoitin pohdintaa tihkuvan, kuitenkin melko suoraviivaisen katsauksen tästä vuodesta.

Tammikuu

Tammikuu oli täynnä odotusta ja innostusta. Odotin jo kovasti huhtikuuta, eikä minulla ollut vielä aavistustakaan tulevan vuoden haasteista. Jäin töistä pois, sillä en uskonut valmentamisen olevan kovin fiksua sillä masupallolla. Näin jälkikäteen ajateltuna hyvä päätös, vaikka tällaiselle työholistille se olikin melko vaikea paikka.

Jouduin hieman miettimään omaa arvomaailmaani uusiksi. Mitä haluan tehdä ja mikä on minulle tärkeää? Minkä perusteella arvotan itseni? Loppujen lopuksi tämä teki minulle todella hyvää ja nyt tiedän varmemmin mitä haluan.

Helmikuu

En olisi enää millään malttanut odottaa! Yritin täyttää päiväni kaikenlaisella puuhalla. Laitoimme kotia valmiiksi, kokosimme pinnasängyn ja siivosimme kaapeista ylimääräiset rojut. Pyörin ympäriinsä kodinhengettärenä, kokkasin ja leivoin pullaa. Neuloin vauvalle ja itselleni, kävelin pakkasessa upeissa maisemissa, olin mukana kirjoittamassa Anu Marinin Laihdutuskoodi -kirjaa ja tein paljon kehonhuoltoa sekä kotijumppia.

Jäin pois salilta helmikuun lopussa, sillä koin kuminauhojen vastuksen olevan riittävä haaste kutistuneille muskeleilleni. Siihen asti olin käynyt salilla lähinnä sosialisoinnin, hyötyliikunnan ja hierontatuolin vuoksi.

Maaliskuu

Kuukausi ennen synnytystä selkäni sanoi lopullisesti poks. Yhtenä päivänä en vain enää meinannut päästä sängystä ylös ja hermosärky sävytti jokaista päivää. Olo oli tukala, eivätkä vahvat kipulääkkeet ainakaan helpottaneet. Koitin kaikkea mahdollista: Liikettä, liikkumattomuutta, hierontaa, kehonhuoltoa, kipugeelejä, lääkkeitä. Lopulta mistään ei sitten ollut apua. Jääkylmä geelipussi auttoi pienen hetken vieden huomion pistelevään ihoon. Pari viikkoa pystyin vielä kävelemään jotenkuten, vaikka kipu olikin liikkeelle lähtiessä järkyttävää ja helpotti liikkuessa.

Koitin tehdä paljon ”hyödyllisiä” asioita ja koin huonoa omatuntoa kykenemättömyydestäni. Kävin paljon henkistä taistelua sen kanssa, etten pärjää yksin ja tarvitsen nyt apua. Toisina päivinä jaksoin uskoa seuraavan päivän olevan kivuton, toisina vaivuin omaan kipukuplaani.

Huhtikuu 

Selkäsärkyni syveni ja lopulta en päässyt enää liikkumaan ollenkaan. Makoilin yläkroppa sohvalla ja polvet lattialla, sillä se oli ainut asento, missä kipu oli edes jotenkin siedettävää. Yritin etsiä apukeinoja, turhaan. Minuutit, tunnit ja päivät matelivat hitaammin kuin koskaan.

Lopulta synnytys päädyttiin käynnistämään, jotta selkää voitaisiin hoitaa ja lääkitä paremmin. Pitkän uurastuksen tuloksena maailmaan saapui ihana pieni tyttö ja meistä tuli perhe <3

Toukokuu

Opettelimme uutta elämää pienen palleroisen kanssa. Uusia rutiineja, uutta arkea. Paljon onnen tunteita, pienen ihmeen ihmettelyä sekä ylitsevuotavaa kiitollisuutta. Läsnä olivat kuitenkin myös riittämättömyyden tunne, voimakas pelko, väsymys sekä jännitys tulevasta. Tälle kuulle osui myös ensimmäinen äitienpäiväni! Muistan toukokuun olleen kuitenkin pääosin toiveikas: Kyllä me tästä selvitään.

Toukokuussa kävin myös ensimmäistä kertaa fysioterapiassa ja aloitin kuntouttamaan selkää. En tajunnut yhtään, minkälainen matka oli edessä. Kipua oli edelleen ihan joka päivä, enkä pystynyt seisomaan edes vaipan vaihdon ajan. Onneksi fyssarikseni osui parhaista parhain ja hierontapöydälle jää jumien lisäksi myös murheet.

Kesäkuu

Pääsin liikkeelle! Aloitin liikkumisen pyöräilyn ja vesijuoksun muodossa. Liike vaikutti selkääni heti positiivisesti ja kiputuntemukset vähenivät huomattavasti. Edelleenkään en voinut kävellä 10-15min pidempää aikaa, mutta edistys toi toivoa.

Kesäkuusta alkoivat isommat haasteet pikkuruisen kanssa. Hän huusi yöt ja päivät läpeensä. Huutoa, huutoa, ja huutoa. Välillä kuusikin tuntia yhtä soittoa. Lisäksi oli kummallista nieleskelyä, paljon puklailua sekä ihottumaa. Lääkärivisiitin jälkeen syyksi paljastui refluksi. Arkemme muuttui pumppaamisen, maidonsakeutusjauheen, huudon sekä jumppapallolla pomppimisen sekamelskaksi.

Samaan aikaan Niklas joutui jälleen sairaalaan sappitiehyen tulehduksen vuoksi. Tällä kertaa tilanne ei onneksi ollut niin vakava kuin viime vuonna ja selvittiin viidellä sairaalapäivällä. Selkäni puolestaan otti hieman takapakkia, kun olinkin yht äkkiä vauvanhoitovuorossa 24h vuorokaudessa. Onnekseni sain apuun läheisiä hädän ollessa suurin!

Heinäkuu

Ikimuistoinen hetki… Pääsin kuntosalille ensimmäistä kertaa alkuvuoden jälkeen! Vaikka moni sanoo, ettei vauva-arjen keskellä halua edes ajatella treenaamista, niin se on kyllä ollut minulle pelastus sekä henkisesti että fyysisesti. Heinäkuussa pystyin myös kävelemään hieman pidempiä matkoja kivutta. Lisääntynyt liikkuminen tarkoitti myös suurempaa ruokahalua, parempaa liikkuvuutta ja parempaa mieltä!

Lisäksi kokkailin myös makoisia kasvisruokareseptejä Reboot 2.0 verkkovalmennukseen. Projekti oli tosi antoisa ja pääsin toteuttamaan itseäni. Huomasin nauttivani tosi paljon ajan kanssa kokkailusta, reseptien ideoinnista ja valokuvaamisesta: Yksi hyvä syy jatkaa bloggaamista vauva-arjen haasteista huolimatta!

Elokuu

Vietimme vihdoin pikkuruisen nimijuhlaa, joka siirtyi kesäkuulta Niklaksen sairaalareissun vuoksi. Päivä oli ihana, tarjoilut makoisia ja lähellä tärkeitä ihmisiä. Maailman rakkain pieni pallero sai nimen Ilona!

Kävin itse magneettikuvauksessa selvittelemässä suolistoni kuntoa. Minulle pistettiin varjoainetta ja pohdiskelin imetyksen turvallisuutta. Päätimme siis kokeilla ensimmäistä kertaa korvikemaitoa ja lopputuloksena oli  anafylaktinen shokki. Ambulanssireissun, antihistamiinien, adrenaliini- ja kortisonipiikkien,  sairaalayön sekä kaiken huolen ja ihmetyksen jälkeen kotiin palasi väsynyt perhe ja erityisen väsähtänyt pikkuinen.

Tässä kohtaa liikkumisesta tuli itselle todellinen henkireikä. Oli ihanaa aina olla reilu tunti yksinään ja keskittyä siihen omaan tekemiseen. Nautin tällöin liikkumisesta todella paljon.

Syyskuu

Syyskuussa Ilona toipui edelleen allergisesta reaktiosta ja nukkuminen oli hyvin vaikeaa. Lisäksi kasvu hidastui uhkaavasti, joten saimme ohjeeksi aloittaa kiinteitä ruokia. Sehän ei sitten mennyt ihan kuin strömsössä, vaan allergioita näytti olevan lähes kaikelle. Päällimmäisenä mieleen jäi toivottomuus ja pelko, ettei lapseni pärjää jollain kesäkurpitsalla.

Oma palautumiseni otti harppauksia syksyä kohden ja yhtenä päivänä huomasin selän olevan kivuton. Se oli mieleenpainuva hetki, sillä en ollut päässyt ennen sitä edes suihkuun ilman kipua. Seisoin siinä valuvan veden alla ja saatoin päästää muutaman kyyneleen. En voinut uskoa, että kipu alkoi olla poissa.

Lokakuu

Pikkuinen täytti puoli vuotta, itse neljännes vuosisadan. Niklaskin täytti edellisessä kuussa 30 vuotta, mutta yllätysjuhlat järjestettiin vasta lokakuun puolella. Paljon oli siis aihetta juhlaan ja arkikin alkoi tuntui helpommalta. Tässä kohdin olimme saaneet Ilonalle sopimaan jo kuutisen ruokaa ja ravitsemusterapeutin ohjeistuksella jatkoimme altistuksia. Pohdiskelimmekin jälkeenpäin, että mahdollisesti maitoaltistus tuhosi suoliston pinnan ja siten tarjottujen ruoka-aineiden proteiineja on voinut päästä verenkiertoon. Tämä siis näyttäytyi allergianomaisena tilana, vaikkei varsinaista allergiaa kaikkiin oireita aiheuttaneisiin ruokiin ollutkaan. Tämän teorian varjolla siis voisimme olettaa, ettei neidillä juuri olisi maidon, kananmunan ja viljojen lisäksi muita allergioita!

Unet muuttuivat kuitenkin entistäkin hullummiksi: Heräilimme jatkuvasti, noin 45min-60min välein. Neiti ei varsinaisesti kiukunnut öisin, hän vain heräsi leikkimään ja syömään, eikä osannut enää nukahtaa uudelleen. Myös uusilla taidoilla, kuten konttaamisella ja seisomaan nousemisella saattoi olla jotain tekemistä tämän kanssa…

Marraskuu

Unettomat yöt jatkuvat Kinnusen perheessä. Aloimme kaikki olla jo ihan tosi väsyneitä parin kuukauden valvomisen jälkeen. Me vanhemmat myös hieman epätoivoisia, sillä tuntui, ettei mitään ollut tehtävissä. Teimme niin tai näin, neiti heräsi öisin vaatimaan maitoa ja juttuseuraa. Ja niin hän tekee edelleen.

Marraskuusta ei juurikaan jäänyt mitään erityistä mielikuvaa. Päällimmäisenä mielessä on vain väsymys ja harmaa keli. Kuitenkin jos oikein katsoo, oli siellä paljon kaikkea ihanaa ja positiivista: Ilona sai paljon uusia ruokia, tapasin uusia ja vanhoja ystäviä, selkäni alkoi toimia ja core palautua, sain ”äidin vapaapäivän” sisältäen hemmottelua ja hyvää ruokaa… 

Joulukuu

Joulukuu oli meillä sekä kiireen että rauhan kuukausi. Alkukuu meni varsin vauhdikkaissa merkeissä Niklaksen kiireisemmän työjakson sekä vauhdikkaasti liikkuvan pikkuneidin kanssa. Viikot tuntuivat hurahtavan hetkessä, ihan yht äkkiä oli taas perjantai-ilta. Toisaalta jouluun pääsimme rauhoittumaan omassa kodissa ja sen jälkeen vierailemaan molempien perheiden luona. Joulu oli ihana. Sen oikein kruunasivat pikkuisen ensimmäiset sanat: äiti ja isi <3

Näin loppuvuonna on ollut enemmän aikaa pohtia tätä matkaa: Tuntuu aivan ihmeelliseltä, että rakas vauva on jo kahdeksan kuukautta. Välillä myös mietin, että olenko ollut tarpeeksi läsnä, tarpeeksi rakastava, tarpeeksi äidillinen, tarpeeksi… tarpeeksi! Minä en nauttinut äitiydestä ja vauva-arjesta heti. Kipu, haasteet ja vastoinkäymiset, uusi rooli ja riittämättömyyden tunne veivät osan siitä äitiyden ilosta pois. Poden siitä myös hieman huonoa omatuntoa, sillä tätä aikaa ei saa takaisin. Nyt vasta viime kuukaudet olen oikeasti nauttinut meidän arjesta suurelta osin, vaikka toki niitä kuoppia on tällekin tienpätkälle osunut. Nyt tosin tiedän, että ne ovat tosiaan vain niitä kuoppia. Eivät suuria rotkoja tai jyrkänteitä, vaikka ne siltä sillä hetkellä tuntuisivatkin.

Kaiken tänä vuonna tapahtuneen jälkeen nyt on hyvä ja olo on onnellinen. Otan innolla vastaan uuden vuoden ja uudet kujeet. Haluan toivottaa myös sulle ihanaa uutta vuotta 2019! Mikä oli paras juttu sun vuodessa? 🙂

Katsaus vuoteen 2017

Tiesithän, että kommenttisi piristää päivääni hurjasti!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.