Synnytys – Miten lapsemme saapui maailmaan?

synnytys

Seuraava tarina sisältää jonkin verran tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä pitkään tekstiin nidottuna. Jos siis olet näille asioille superherkkis tai sulla on kiire niin kannattaa ehkä jättää lukeminen väliin!

Tämä on tarina siitä, miten minusta ihan konkreettisesti tuli äiti: Miten lapsemme saapui maailmaan. Kaikki ei mennyt ihan suunnitelmiemme mukaisesti (koskapa menisi), mutta lopputulos oli mitä parhain. Olisi tosi hienoa kirjoittaa, miten synnytys alkoi spontaanisti, eteni nopeasti, kivunlievityksiä ei tarvittu ja vauvan voinnista ei ollut huolta. En valitettavasti voi mitään näistä omalla kohdallani sanoa todeksi. Aloitetaan siis ihan alusta, päivästä lasketun ajan jälkeen.

Synnytys – käynnistys, kipua ja huolta vauvasta

Kuten ehkä muistatkin, kärsin loppuraskaudessa hirvittävistä hermosäryistä. Tämän vuoksi minulle oli sovittu lasketun ajan jälkeiselle päivälle käynnistyskonsultaatio, josta oli määrä ensin soitella hoitajalle sairaalaan. Aamulla tilanne näytti siltä, ettei sovittua konsultaatiota voitaisikaan pitää, sillä sairaalassa oli liian täyttä. Romahdin, sillä en sietänyt ajatusta enää yhdestäkään päivästä sen kivun kanssa. Kuultuaan epätoivoni hoitaja lupasi soittaa uudelleen ja kertoa mikäli heiltä löytyisi tilaa myöhemmin.

Odotin soittoa kuin kuuta nousevaa – säpsähdin puhelimen soidessa ja sydän löi kurkussa. Voit lähteä tulemaan tänne. Ne olivat parhaat sanat vähään aikaan.

Olimme sairaalassa varttia vaille kahdelta. Lääkärin konsultoinnin jälkeen synnytys päädyttiin käynnistämään ballongilla selän tilanteen vuoksi. Normaalisti ballongin kanssa lähdetään vielä odottelemaan tilanteen edistymistä (= kohdunkaulan avautumista) kotiin, mutta lääkäri katsoi tapauksessani parhaaksi jäädä sairaalaan seurantaan. Hän nimittäin jo mietti selän leikkaamista asap.

Jo noin tunnin kuluttua ballongin laittamisesta supistukset alkoivat olla todella napakoita ja liikkuminen teki kipeää. Tässä vaiheessa pärjäsin vielä hienosti ilman kivunlievityksiä. Hengittelin syvään ja Niklas puristi akupainantapistettä peukalon ja etusormen välissä. Kätilö tuli tavalliseen tapaan laittamaan vauvan sydänäänten seurantaa varten piuhoja ja käyriä vatsalleni. Sykkeissä ei vikaa ja supistuksia tulee, mainiota!

Supistukset voimistuivat entisestään, mutta tilanne eteni avautumisen suhteen todella hitaasti. Ennen ballongin irtoamista ei kuitenkaan voitu tehdä kalvojen puhkaisua tai muitakaan toimenpiteitä, joten se oli pelkkää odotuspeliä siis. Illalla yhdeksän aikoihin kipu oli jo sitä luokkaa, että koin tarvitsevani kivunlievitystä. Sain käyttöön TENS-laitteen, joka antaa pieniä sähköshokkeja alaselkään. Laite oli todella hyvä ja sain hieman rentouduttua – ainakin hetkeksi.

Tässä välillä oli nimittäin huolestuttu vauvan sykkeistä. Ensin ne olivat jatkuvasti korkealla. Pian sykkeet putosivatkin liian matalalle jokaisella supistuksella, onneksi sitten nousten aina takaisin normaalitasolle supistuksen jälkeen. Lääkäri kuitenkin kielsi varmuuden vuoksi syömisen ja ohjeisti varautumaan sektion mahdollisuuteen. Sain juotavaksi jotain hirmuisen makeaa rypäle-marja-omenamehua, jotta olisi edes hieman energiaa koneessa koitosta varten. Synnytys vastaa rankkuudeltaan maratonia ja siltä se todella tuntuikin.

Synnytys eteni edelleen todella hitaasti. Kahdelta yöllä ballongi oli edelleen paikoillaan ja kipu niin kovaa, että jännitin jokaista lihasta tauotta. Tärisin kivusta ihan holtittomasti ja tilanteesta oli lepo kaukana. Keskustelimme hoitajan kanssa kivunlievityksestä ja päädyimme oksikodoni+rauhoittava komboon unen saamiseksi. Jos olet joskus saanut oksikodonia, tiedät varmasti miten hassunhauska olo siitä tulee. Minäkin olin hieman hihitellyt itsekseni ja kertonut miten haluan ennemmin katsella asioita kuin nukkua. Niklas kävi siinä sitten silittelemässä päätä ja suostuttelemassa minut unille. Nukuin lähes pari tuntia tässä välissä, kunnes ennen neljää huoneeseen hyökkäsi lauma ihmisiä. Vauvan sydänäänet olivat jälleen laskeneet ja vatsalla oleva käyrä ei oikein meinannut saada signaalia. Lääkäri päätyi asentamaan vauvan päähän sykemittarin ja mittaamaan laktaattiarvot. Samassa rytäkässä ballongikin irrotettiin, kalvot puhkaistiin ja lapsivedet menivät.

synnytys

Synnytyksen pelottavimmat hetket

Kalvojen puhkaisun jälkeen supistusten tuottama kipu nousi ihan uudelle tasolle. En oikeastaan muista tapahtumien kulusta paljoakaan ja hukkasin ajantajuni. Muistan huudon, itkun ja oksentamisen.  En edes muista missä kohtaa alettiin keskustella kipupiikeistä ja puudutteista tai kuka niitä ehdotti. Muistan kuitenkin, että itkin isoon ääneen, kun TENS-laite, ainoa kivunlievitykseni, piti ottaa pois epiduraalikatetrin laittoa varten. Minua pelotti valtavasti se selkärankaani menevä neula, piikkikammoinen kun olen. Pelkäsin, etten pysty olemaan paikallani, sillä tärisin kivusta. Asiaa ei yhtään helpottanut hieman nuiva anestesialääkäri, joka isoon ääneen selosti jokaisen neulan liikkeen. Hyh. Tämä oli ehdottomasti kamalin ja traumaattisin osa synnytystä.

Sain ensin spinaalin ja sen jälkeen katetri jätettiin paikalleen epiduraalitilaan. Synnytystä oli taustalla noin 16-17 tuntia tässä kohtaa. Kipu helpotti minuuteissa ja kropan valtasi pistelevä tunnottomuus. Join vettä ja mehua odotellen jatkoa. Spinaali vie kivun ihanasti pois, mutta kestää vain noin tunnin. Kipu alkoikin siis hiipiä takaisin entistä repivämpänä. En edelleenkään oikein tiedä ajankulusta tuossa vaiheessa, mutta sain jossain kohtaa annoksen epiduraalia. Vauvan laktaattiarvoja mitattiin edelleen ja ne näyttivät kohoavan pikkuhiljaa. Myös hänen päässään olevassa sykeanturissa oli jotakin häikkää eikä se saanut enää sykekäyrää piirrettyä näkyviin.

Huoli vauvan voinnista oli ihan hurjan suuri. Jossain kohtaa tuntui, että haluan vain luovuttaa: Että sama se kai on mennä sektioon kuitenkin, kun vauvan laktaattiarvot kohoavat – Ne kun kertovat hapenpuutteesta. Tiesin lääkäreiden kuitenkin tarkkailevan tilannetta kokoajan, joten sektiopäätös tulisi sieltä jos olisi tullakseen.

En muista missä kohtaa tämä tapahtui, mutta huone oli ihan täynnä ihmisiä. Ainakin seitsemän hoitajaa/lääkäriä/kätilöä ja minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtuu. Lääkäri yritti repiä vauvan päässä kiinni olevia sykeantureita irti samalla kuin hoitajat virittelivät minulle tippaan jotain, säätivät vatsalla olevia antureita ja juttelivat keskenään. Vauvan laktaatit alkoivat olla hälyyttävän ylhäällä ja sykkeet alhaalla. Pian alkaisi tulla kiire syntyä tähän maailmaan.

Yllättävä käänne synnytyksen kulussa

Epiduraalin teho alkoi vedellä viimeisiään ja kipu yltyi yltymistään. Kätilö oli ensin sitä mieltä, ettei uutta annosta anneta vielä vaan odotellaan hetki. Edellisen kerran kun hän tarkisti kohdunkaulan tilanteen, oli se avautunut noin 5-6cm. Kuitenkin kun hän näki sen kivun määrän, päätti hän antaa uuden epiduraalin. Onneksi antoi, sillä hetken päästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä.

Tilanteessa tapahtui nimittäin odottamaton käänne: Ensin niin hitaasti edennyt synnytys alkoi edetä ja vauhdilla. Noin 15-20 minuutissa kohdunkaula avautui täysin ja vauva lähti laskeutumaan alaspäin. Tunsin, kuinka vauva oikein hulahti alas ja painoi lantionpohjaa. Seuraavan kerran kätilön tilannetta tarkastaessa hän vain totesi näkevänsä jo hiukset ja että täähän syntyy pian. Noissa samaisissa hiuksissa oli se sykeanturi (tai oikeastaan kaksi) kiinni juuttuneena.

Yhtäkkiä oli aika ponnistaa. Olin tässä kohtaa jo äärettömän väsynyt, mutta toisaalta myös todella helpottunut. En hetkeäkään enää epäillyt, etteikö lapsi syntyisi alateitse. Kätilö ohjeisti jämptisti ottamaan kylkimakuulla polvitaipeen takaa kiinni, keskittämään voimansa ja pinnistämään kunnolla. En juuri tuntenut supistuksia hyvin ajoitetun epiduraalin takia, mutta pystyin katsomaan näytöltä milloin supistaa ja milloin pitää ponnistaa. Jossain se kaikki treeni kai näkyy, sillä meidän pieni palleroinen syntyi lopulta 12 minuutin ponnistamisen tuloksena klo 13.01. Tämä lyhyt ponnistusvaihe oli helpoin ja kivuttomin osa koko 22 tunnin synnytysrupeamassa.

Meidän vauvamme ei huutanut syntyessään. Hän vain tarkkaili ympäristöään silmät suurina. Onneksi pienen herättelyn jälkeen hän päästi ensimmäisen parkaisunsa – kaikki hyvin! Hapenpuute näkyi pienenä velttoutena, mutta tämä korjautui onneksi varsin nopeasti. Myöhemmin sain kuulla, että vauvan laktaattiarvot olivat lopussa nousseet reilusti. Jos synnytys ei siis olisikaan edennyt lopussa noin nopeasti, olisi hätäsektio ollut ainoa vaihtoehto.

synnytys

Ajatuksiani synnytyksestä jälkikäteen – kohtasivatko odotukset ja todellisuus?

Synnytys ei ollut sellainen kuin olin ajatellut. Oikeastaan ainoat asiat, jotka menivät kaavailemani mukaan olivat a) vauva syntyi alateitse ja b) käytin TENS-laitetta kivunlievitykseen niin kauan kuin pystyin. Haaveilin siitä, että voisin mahdollisimman pitkään mennä ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä ja voisin liikkeen avulla lievittää kipua. Käynnistyksen tuottamat kivut olivat kuitenkin sitä luokkaa, etten siihen pystynyt – eikä olisi tarvinnutkaan. Lääkkeiden tuoman rentoutumisen ja hetken kivuttomuuden ansiosta synnytys todennäköisesti eteni niinkuin eteni: Avautuminen ja vauvan laskeutuminen on vaikeampaa, jos jännittää kivuissaan jokaista mahdollista lihasta.

Edelleenkin synnytys herättää minussa varsin voimakkaita ja ristiriitaisiakin tuntemuksia. Toisaalta avautumisvaihe oli ihan yhtä tuskaa alusta loppuun, mutta nopea ponnistusvaihe pelasti paljon. En usko, että mieleeni jäänyt kuva synnytyksestä olisi näinkään positiivinen ilman ponnistusvaiheen helppoutta. Selvisin urakasta vain muutamalla tikillä, mikä osittain selittyy varmasti paitsi ponnistuksen nopeudella, myös vauvamme pienellä koolla.

Vaikkei kokemus ollut millään tavalla miellyttävä, tekisin silti kaiken uudelleen tuon pienen palleroisen vuoksi. Ennemmin synnyttäisin vaikka kolme päivää putkeen, kuin ottaisin nuo synnytystä edeltäneet hermokivut takaisin! Synnytyskipu oli voimakkaampaa ja kovin erilaista, kuin olin ajatellut. Sitä oli kuitenkin helpompi kestää, sillä se loppuu jossain vaiheessa ja vauva syntyy. Kuten kätilö taisikin todeta, ei sinne kukaan ole vielä sisään jäänyt!

synnytys

Ihan mahtavaa, jos jaksoit lukea koko stoorin! Siitä tuli hieman pitkä, vaikka paljon jäi vielä sanomatta. Kuvat ovat hieman kakkaa laatua, koska hirveästi ei tullut kuvattua ja nekin vähäiset puhelimella. Omakohtaisia kokemuksia tai ajatuksia aiheesta saa ehdottomasti jakaa, kuulisin mielelläni!

Aiheesta on tulossa vielä lisää postauksia muun muassa isin näkökulmasta tarkasteltuna sekä synnytyksestä palautumisen kannalta. Niitä odotellessa voi käydä lukaisemassa ajatuksiani synnytyksestä raskauden loppuvaiheilta!

Raskausviikko 35 – Sekalaisia tunteita, kilpavarustelua ja mietteitä tulevasta

3 thoughts on “Synnytys – Miten lapsemme saapui maailmaan?

  1. Meinasi tulla tippa silmään, kun luin tän <3 Synnytys on niin uskomaton kokemus, ei oo mitään samanlaista! Mun synnytys kesti kolme päivää, perus ensisynnyttäjän tuskien taival 😀 Olin kai 2 vuorokautta TENSin kanssa, välillä sain lihakseen kipupiikkiä että pystyin hetken nukkumaan jatkuvilta supistuksilta. Ponnistusvaihekin oli 45 minuuttia, ilmeisesti treenistä tiukat vatsalihakset vähän jarruttivat tiellä 😀 Kätilö, joka vei meidät sitten synnyttäneiden osastolle, sanoi ettei olisi uskonut että jaksan vielä ponnistaa vauvan ulos niin pitkän avautumisvaiheen lopuksi, mutta I DID IT!

    1. Totta, kokemus oli niin uskomaton, ettei toista samanlaista ole! Siis aikamoisen koettelemuksen olet käynyt läpi, huhhuh! Nostan hattua 😁 mulla tietysti tuo käynnistys vähän teki hommaa kipeämmäksi, kuin se ehkä luonnostaan olisi ollut. Mahtavaa, että hoidit homman vielä kolmen päivän jälkeen, GO GIRL! 💜

Tiesithän, että kommenttisi piristää päivääni hurjasti!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.