Sääntöhelvetti – Minun tarinani syömishäiriöstä

Miltä syömishäiriö tuntuu?

Kylmältä. Pelottavalta. Siltä, ettei saa henkeä. Tukahduttavalta. Ahdistukselta, joka on niin voimakas, ettei sitä jaksaisi enää. Ei haluaisi edes jaksaa. Pakottavalta. Surulliselta, vihaiseltakin. Häpeältä. Tyhjältä. Masentavalta ja musertavalta. Siltä, ettei  lopulta ole sitä kontrollia, jota syömishäiriöoireilulla hakikaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin avata aihetta, jota olen lähinnä sivunnut aiemmin. Tämä on ehdottomasti vaikein teksti kirjoittaa koko blogihistoriani aikana. Jos kuitenkin yksikin ihminen saa voimaa, toivoa tai vertaistukea tarinastani, on se kirjoittamisen arvoista.

Minä sairastuin syömishäiriöön lukioikäisenä. Olihan se pinnan alla kytenyt jo pitkään, mutta se leimahti liekkeihin lukion toisen vuoden aikana. Olin tehnyt ihan pienen viattoman uuden vuoden lupauksen lukion ykkösvuonna: Alkaisin elää terveellisemmin. Aluksi se sitä olikin, vähensin ”epäterveellisten” ruokien syöntiä, kävin hieman aiempaa enemmän liikkumassa ja panostin kasvisten syömiseen. Tavoitteena ei ollut painonpudotus missään vaiheessa, mutta muutama kilo siinä sivussa karisi. Nuo muutamat kilot saattoivat kuitenkin olla kohtalokas alku syöksykierteelle.

Kohta nimittäin huomasin, että eiväthän nämä treenit riitä mihinkään. Enhän nyt haluaisi lihoa takaisin niitä paria kiloa? Lisäsin entisestään liikuntaa ja innostuin juoksemisesta. Samaan aikaan suhtautumiseni syömiseen muuttui pikkuhiljaa ehdottomampaan suuntaan: Epäterveellisten ruokien lista kasvoi kasvamistaan ja kohta olikin pitkä kuin nälkävuosi. Laskin kaiken. Kehitin myös omituisia sääntöjä, joiden piti edistää terveyttä. En tosiaan tiedä, mistä olin päähäni saanut ajatuksen, että kahdeksan mantelia on maksimimäärä mitä voi syödä. Tai kaksi hedelmää päivässä. Tai vain yhdellä aterialla leipää. Tai päivässä piti olla vähintään kolme suolaista ateriaa, makeita vähemmän. Elämäni = ruokailu = sääntöjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En vielä tuossa vaiheessa laihtunut kauhean paljoa. Suurin nytkähdys tapahtui, kun aloitin seuraavana kevää tanssi- ja juoksuharrastusten lisäksi kuntosalitreenit. Liikuntaa tulikin tuossa vaiheessa jo aivan älyttömät määrät viikossa. Treenit olivat kaloreiden kyttäämistä, crosstrainerillä vietettyjen sekuntien tarkkaa valvomista ja sykkeen seurantaa. Mitä enemmän sen parempi, tietenkin. Sääntöjen toteutuminen ja painon tarkkailu ohjailivat elämääni, määrittelivät ihmisarvoni.

Samaan aikaan ruokamäärät kutistuivat kutistumistaan: Pahimmillaan muistan syöneeni lounaaksi yhden viipaleen ruisleipää, kurkkua ja paprikaa. Vettä. Eikä muuta.  En yksinkertaisesti uskaltanut syödä enempää tai mitään muuta, koska lihoisin ja olisin huono epäonnistunut yksilö. Paino tippui rytinällä ja samalla psyykkiset oireet nostivat päätään yhä vahvemmin. Olin jatkuvasti kiukkuinen, väsynyt, en jaksanut keskittyä, unohtelin asioita. Ahdistuin suunnattomasti, jos en tiennyt minkä verran lautasellani oli ruokaa eli energiaa eli kaloreita. En halunnut syödä kenenkään muun tekemää ruokaa, koska sinnehän olisi joku voinut lisätä vaikka öljyä paistamiseen tai pahinta kauhistustani, sokeria. Pelkäsin vuorotellen rasvaa ja hiilihydraatteja, lopulta molempia.

Ahdistus oli niin voimakasta, että aloin saada paniikkikohtauksia ja tuntea sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Öisin en nukkunut tuntia tai kahta pidempään, koska keho kävi niin ylikierroksilla. Ne nukutut tunnit näin painajaisia ja olin varma, että kuolen. Tärisin kylmästä kolmen peiton, lämpöpatjan ja parin vaatekerroksen allakin. Poskeni olivat täynnä karvaa, lanugo-nukkaa, jota keho kasvattaa suojelemaan riutuvaa kehoa kylmältä. Olin niin heikko, etten meinannut jaksaa nousta portaita tai nostaa maitopurkkia.

Sitten tuli se päivä, kun en enää jaksanut nousta sängystä ylös. En yksinkertaisesti jaksanut. Makasin siellä, kun sen hetkinen poikaystäväni tuli kylään. Hän halusi erota, sillä tämä oli hänelle liian vaikeaa. Itkin ja huusin, olin vihainen siitä, miten hän kehtasi hylätä minut siinä tilanteessa. Olin niin täynnä koko syömishäiriötä ja syytin sitä elämäni pilaamisesta. Nykyään olen kuitenkin kiitollinen, sillä tuo romahdus sai minut hakemaan apua: Seuraavalla viikolla menin koululääkärille juttelemaan asiasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Painoin 35 kiloa, olin henkisesti rikki ja pelkäsin paranemista aivan valtavasti. Jokin minussa kuitenkin sanoi, että se on nyt tehtävä, se tulee olemaan pitkä ja raskas tie, mutta täysin sen arvoista. Sairauteni oli sinänsä muista syömishäiriöistä poikkeava, että tiedostin koko ajan sairauden etenemisen: Tiesin, ettei tästä seuraa mitään hyvää, mutten osannut muuttaa toimintatapojani. Muun muassa tämän seikan takia sain diagnoosikseni epätyypillisen syömishäiriön, sisältäen anorektisen ja ortorektisen oireilun vuorottelua sekä liikunta-addiktion.

Oikein olin aavistellut, kun pohdin paranemisen olevan pitkä tie. Viimein näin reilut kuusi vuotta myöhemmin voin sanoa aidosti olevani terve. Kävin aluksi ravitsemusterapeutilla, syömishäiriöpolilla ja psykoterapeutilla. Yhtään näitä väheksymättä suurin työ tapahtui kuitenkin pään sisällä. Saavutin normaalipainon nopeasti, alle puolessa vuodessa. Tässä siitä kovapäisyydestä oli todella hyötyä! Muistan kuinka minua oikeasti pelotti mennä kahvilaan syömään pullaa. Silti tein sen ja huomasin, ettei mitään pahaa tapahtunut.

Mielen paraneminen keski huomattavan paljon kauemmin, enkä ollut sanoistani huolimatta terve vielä yliopiston ensimmäisinä vuosina. Liikuin pitkään pakosta ja koin huonoa omatuntoa ”epäterveellisten” ruokien syömisestä. Vaikka kontrolli oli vähäisempää, oli syöminen silti tarkkaa ja liikunnan sanelemaa: Liikkuminen määritteli sen, minkä verran ja mitä sain syödä. Pelkäsin myös edelleen painonnousua, sillä päässäni se yhdistyi edelleen huonommuuteen ja epäonnistumiseen. Nälän ja kylläisyyden tunteet olivat pitkään sekaisin, sillä söin vain kellon ja mittojen mukaan.

En oikeastaan tiedä, mikä toimi ratkaisevana tekijänä mielen toipumisessa. Ehkä lisääntynyt tieto ravitsemuksesta opintojen myötä ja kuluva aika? Ruokailu vapautui pikkuhiljaa ja jossain kohtaa huomasin, ettei kiellettyjä ja sallittuja ruokia enää ollut. Oli vain ruokaa vailla ahdistusta.

Pisimpään kesti liikunnan pakko. Maskeerasin sen tosin melko hyvin liikunnasta ja treenaamisesta nauttimisen alle – ja olihan se liikunta minulle myös työtä siinä kohtaa. Voisin sanoa, että kohtasin tämän liikuntapakotteen kunnolla vasta lopetettuani tankotanssin ja sen ohjaamisen kokonaan: Kun viikossa ei ollutkaan enää tiettyä määrää ohjauksia ja kehittymisen hinkua lajissa, liikuntamäärä kohtuullistui kuin itsestään ja mukaan tuli kehon vaatimaa lepoa. Olin treenannut määrällisesti yhtä paljon kuin urheilija jo vuosia, joten ”normaaliin” liikuntamäärään sopeutuminen kesti tovin. Muutaman sisäisen väännön kävin aiheen tiimoilta päässäni ja pientä ahdistustakin esiintyi painon samalla hieman noustessa. Pystyin kuitenkin käsittelemään asiaa eri tavalla kuin koskaan ennen ja oivalsin monia ajatus- ja toimintamalleja sairauden taustalla. Samoihin aikoihin aloin myös nukkua yöni kunnolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen paljon pyöritellyt syitä omalle sairastumiselleni. Koin siitä valtavan pitkään huonoa omatuntoa, häpeää ja ahdistusta: Miksi juuri mitä sairastuin? Mitä tein väärin? Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että toisille se syömishäiriö vain tulee. On olemassa geneettisesti alttiita ihmisiä, joilla esimerkiksi laihtuminen voi aktivoida niin kutsutut ”syömishäiriögeenit”, oli se laihtuminen sitten tahallista tai tahatonta. Tämä ainakin täsmäisi oman syömishäiriöni alkuun.

Paljon on varmasti kiinni myös omasta persoonastani. Olen aina ollut hirmuisen kiltti, tunnollinen, jopa perfektionistinen. Sellainen kliseinen kympintyttö-stereotypia, joka on esimerkkinä kaikissa syömishäiriöstä kertovissa tapauksissa. Tälle persoonalle on myös ominaista huono itsetunto, miellyttämisen tarve sekä muiden kommenteille asetettu suuri arvo. Kaboom, napakymppi! Muistan edelleen sukulaistädin murjaiseman lauseen vatsastani. Tämä tapahtui jo ennen kouluikää, mutta on syöpynyt päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Jokaisen ikävän kommentin minusta tai kehostani olen säilönyt tarkkaan mieleni sopukoihin.

Olisiko tällä yhteyttä vuosien koulukiusaamiseen? Sitä on paha sanoa, enkä kiusaajiani syytä sairaudesta. Olen heille antanut anteeksi jo kauan sitten. Vaikea kuitenkin ajatella, etteikö kiusaamisella olisi jotain osaa ollut jo valmiiksi herkän tytön sairastumiseen.

Yksi keskeinen sairautta ylläpitävä ajatus oli päässäni kaikuva olen huono. Olin varsinkin sairauden pahimmassa vaiheessa aidosti ja oikeasti sitä mieltä, ettei minusta löytynyt mitään hyvää. En tiedä mistä olen tämän ajatuksen päähäni kalastanut, sillä kotona on aina kehuttu ja kannustettu. Jostain tämä ajatus on minuun iskostunut ja sitäkös on vaikea saada pois. Sama levy pyörii edelleen toisinaan mielessäni, varsinkin riitatilanteissa. En riitä, en kelpaa. Jos en ole varovainen, se jatkaa helposti pyörimistään – nykyään onneksi jo tunnistan tämän kappaleen ja osaan vaihtaa sen toiseen, positiivissävytteisempään.

Paljon on pitänyt töitä tehdä omien ajatusten, tunteiden käsittelyn ja ilmaisun kanssa. On ok puhua omista harmaammistakin tunteista jo ennen kuin olo on äärimmäisen kamala. On ok olla välillä pahalla tuulella tai surullinen. Jo se, että tunnistaa päässä pyörivän ajatusketjun vie paljon eteenpäin: Minulla on valta vaikuttaa ajatuksiini. Jos huomaan ajattelevani tuota samaa olen huonoriittämätönepäkelpo mantraa, käännän tarkoituksella ajatuksen toisin päin. Tällöin kysymys kuuluukin, että miksi olen ihana? Jos haluat käydä lukemassa tekniikasta enemmän, tsekkaa FB-sivuilta yläpalkkiin kiinnitetty postaus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt tämän kaiken jälkeen olen tässä. Terveenä, onnellisena, väittäisin jopa tasapainoisena. Syön silloin kun on nälkä ja mitä tekee mieli. Pidän aktiivisina aikoina enemmän huolta riittävästä energiansaannista. Liikun siten mikä hyvältä tuntuu, eikä pakkoa tiettyihin tuntimääriin enää ole. En stressaa ruoista tai liikunnasta, enkä koe ahdistusta erilaisista ruokavalinnoista. Tykkään toki edelleen pääsääntöisesti terveellisestä ja ravitsevasta sapuskasta, koska noh, se vaan tuo parhaan olon! Terveellistä ruokaa maustaa kuitenkin loistavasti herkku siellä ja toinen täällä.
Mielen hyvinvoinnin tukeminen on prioriteettilistallani korkealla: Jos mieli mustenee ja ahdistusta ilmenee, otan asian heti esille enkä jää vellomaan siihen. Tiedostan, että toisinaan tulee vaiheita, jolloin oireilu haluaisi nostaa päätään – erotan kuitenkin nykyisin selkeästi ”syömishäiriön ajatukset” omistani enkä enää usko niitä. Hyvin harvoin näitä enää elämässäni esiintyy.

DSC_2764

Minun ihmisarvoni ei ole enää kiinni ulkonäössä, painossa, treenimäärissä tai ruokavalion terveellisyydessä. Olen arvokas, koska olen minä. Iso kiitos rakkaalle miehelle, joka siitä aina kauniisti muistuttaa! <3

Vuosien takaisissa kuvissa en ole enää pahimmassa vaiheessa, koska siitä ei juuri ole todistusaineistoa jäänyt. Olin päässyt noissa jo reilun kymmenisen kiloa ylemmäs. Yksi asia joka kiinnittää huomioni noissa kuvissa on tuo tyhjä katse ja silmiin ulottumaton hymy.

Siinä oli muutama sananen, olisi tullut varmaan toinen tuhat lisää! Tuntuu, että tämä jää vähän pintaraapaisuksi ja paljon jää myös sanomatta. Nyt sinä ihana lukija, joka jaksoit lukea loppuun: Avaa sanainen arkkusi. Kerro mulle, minkälaisia ajatuksia ja tunteita tämä teksti herätti. Kysy jos tulee kysyttävää! Voit joko jakaa omaa tarinaasi tai kommentoida syömishäiriötä läpikäymättömän näkökulmasta. Kaikki kommentit ovat tervetulleita <3 Myös sähköpostia saa lähettää tuolta välilehden yhteydenottokaavakkeen kautta, jos haluaa pitää tarinansa yksityisenä.

21 thoughts on “Sääntöhelvetti – Minun tarinani syömishäiriöstä

  1. Oon kiitollinen että jaoit sun tarinan <3 mä ainakin saan tästä jonkinlaista vertaistukea ja tsemppausta elämään, vaikka olenkin jo lähes parantunut. Ja jos sulla on vielä lisääkin kerrottavaa aiheesta, niin kerro ihmeessä, mä ainakin lupaan lukea!

    1. Kiitos, et tiedäkään miten paljon se merkitsee, että voin tsempata jotakuta omalla tarinalla <3 Kyllä mä varmaan kirjoittelen aiheesta lisää hieman myöhemmin, nyt tarvitsee taas pää hieman lepoa kun olen kaivellut niin rankasti muistojen syövereitä 😀

  2. Tämä oli todella lukemisen arvoinen kokonaisuus, kiitos siitä! Kirjotit hyvin ja monipuolisesti asiasta ja uskon monen pystyvän samaistumaan asiaan. Itselleni ei ole koskaan diagnosoitu mitään tämänkaltaista, mutta olen pohtinut omaavani piirteitä tietynlaisesta ”ortoreksiasta” mitä tulee syömiseen. Toki pystyn itse havaitsemaan kehitystä myönteisempään suuntaan siinä asiassa, mutta toisinaan huomaan ajattelevani/toimivani omien sääntöjen mukaan, enkä niinkään tuntemuksieni, mikä on harmittavaa. Mutta työstäminen jatkuu omassa ajattelussani ja toivon joku päivä olevani samassa pisteessä kuin sinä!

    Huikean paljon onnea raskaudesta ja kaikkea hyvää teille <3 ajatuksiasi on aina ihana lukea ja jokainen postaus tulee luettua huolella läpi =)

    1. Hurjasti kiitoksia kommentistasi! <3
      Vaikkei olisikaan diagnosoitua syömishäiriötä, voi olla niin kutsuttua "häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä": Syömishäiriöiden tarkat kriteeristöt eivät täyty, mutta syömiskäyttäytymisessä on piirteitä yhdestä tai useammasta syömishäiriöstä. En yhtään ihmettele, että tämäntyyliset suuntaukset ja ortoreksia yleistyvät, sillä mitäpä se media meille tuuttaa? Sääntöjä/kieltoja/rajoituksia/pelotteita syömiseen ja liikkumiseen liittyen.
      Tosi hienoa kuulla, että pystyt havaitsemaan jo kehitystä ja aktiivisesti työstät ajatuksiasi! Tuolla menolla pääset ihan varmasti pitkälle, niin mielen kuin kehon tasolla 🙂

      Ihana kuulla, että postaukset miellyttävät! Ja kiitos onnitteluista, tulipa hyvä mieli <3

  3. Oli kiva lukea tarinadi. Hienoa, että uskalsit jakaa sen ja tuoda esille syömishäiriön vakavuuden. Kuvailit hyvin sitä maailmaa, missä elää kun sairastaa.

    Itse olen seitsemän vuotta sairastanut anoreksiaa. Välillä on ollut voittoja ja välillä sudenkuoppia. Pahin on jo kuitenkin takana, sillä kohtasin kuilunpohjan parisen vuotta sitten ja lähdin rakentamaan itseäni aivan alusta uudelleen.

    Nyt olen tilanteessa, missä minun pitäisi päästää irti. Irti kontrollista (syömisissä ja liikunnassa) mutten uskalla. Pitkään olen mennyt pää edellä. Ajatellen psyykkistä hyvinvointia, mutta tänään kun sain kuulla, että minulla on osteoporoosia lannenikamissa ja osteopeniaa reisissä, herätti se minut kehoni tilanteeseen!

    Miten päästää irti?! Miten järkevöittää liikluminen ja miten uskaltaa syödä tarpeeksi?

    Ihanaa, kun sinä olet terve ja elämäsi kukoistaa :))

    1. Heippa! Olen todella iloinen, jos onnistuin saamaan edes hippusen sitä syömishäiriön kapeaa maailmaa tekstiin mukaan – jotta myös sellaiset voisivat ymmärtää, jotka eivät ole tätä sairastaneet.

      Seitsemän vuotta on pitkä aika. Oot kyllä aikamoinen sissi! <3 Monesti se vaatii sen kuilunpohjan (itselläni se oli ero) ja vasta sen jälkeen voi lähteä rakentamaan uutta. Onhan se varmasti rankkaa kuulla, että syömishäiriö on tehnyt pysyvää vahinkoa keholle (itse sairastuin Crohnin tautiin), mutta toisaalta se toimii herättelijänä: On pakko tehdä muutos.

      Kontrollista irti päästäminen on pelottavaa. Äärettömän pelottavaa. Ymmärrän sinua vallan mainiosti. Mulla auttoi ihan sekin, että hölläsin kontrollia ensin yhdestä päästä; Aloin kohdata ruokia, jotka olivat tosi pelottavia JA huomasinkin ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Mikä olisi pahin asia, mikä voisi tapahtua, jos päästäisit irti kontrollista? Mikä siinä asiassa on niin pahaa?

      Mä lisäsin ensin "sallittujen" ruokien määrää lautasella. Ja pyrin eroon pikkuhiljaa koko kieltolistasta kohtaamalla ruokia yksitellen. Tein muutoksen vähän kovapäistä kautta, eli mitä enemmän pelotti, sitä enemmän tiesin, että tämä on se juttu mitä täytyy tehdä.

      Kuten tekstissä mainitsin, pakkoliikunta kesti mulla pisimpään. Mulla auttoi se, että mä mietin mitä liikunnalla oikeastaan haluan saavuttaa? Sillä hetkellä vain rikoin kehoani, tein itsestäni heikompaa ja väsyneempää versiota. Päätin maksimitreenimäärän ja pysyin siinä (välillä lipsuen…). Se jo auttoi vähentämään, kunnes työn puolesta alkoi tulla enemmän liikuntaa.

      Tärkeää olisi mielestäni pohtia sitä syytä, mikä ajaa pakkoliikkumiseen ja kontrolliin: Millaisia ajatuksia sulla on mielessä päivittäin?

      Kiitos kun tulit kommentoimaan <3 Olet jo hyvällä tiellä kohti tervehtymistä, kun mietit näitä juttuja!

  4. Hirveän tuttuja ajatuksia täynnä koko teksti, erityisesti tuo pohdinta omasta persoonallisuudesta ja koulukiusaamisen vaikutuksesta. Itsekin olen syyllistänyt itseäni sairastumisestani vuosia. Mutta eihän siinä toisaalta ole järkeä. kun ei kukaan valitse sairastua. Upeaa, että olet parantunut ja onnellinen! <3

    1. Hienoa ja toisaalta myös ikävää, että koet samaistumisen tunteita. Ethän enää syytä itseäsi? Niinpä, eihän kukaan haluaisi sairastua tällaiseen sairauteen (ainakaan jos tietäisi millaista se todellisuus on). Kiitos paljon kommentistasi Suvi, toivottavasti sinäkin voit hyvin<3

  5. Ihana kirjoitus Heidi, kiitos <3 Teksti herätti paljon ajatuksia omasta suhteestani ruokaan ja treenaamiseen. Voin täysin samaistua ajatuksiisi ja siihen mitä olet joutunut käymään pääsi sisällä läpi. Ihan mahtavaa, että voit tänä päivänä hyvin ja olet hyväksynyt itsesi juuri sellaisena kuin olet 🙂

    Haluisin kysyä sinulta vähän vinkkiä, koska olen itse samanlaisessa tilanteessa kuin sinä enkä tiedä miten voin päästä eteenpäin.
    Kaikki alkoi vuosi sitten kuin tuli ongelmia parisuhteessa ja erohan siinä sitten lopulta tuli. En ole ikinä tuntenu itseäni niin petetyksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi kuin silloin. Minun kroppani meni täysin sekaisin tuosta kaikesta ja kuukautiseni eivät ole tuon tapahtuman jälkeen tulleet kertaakaan… Tuosta päivästä lähtien aloin nähdä itseni liian "isona" vaikka todellisuudessa olin täysin normaalipainoinen, ajattelin että, jos pudotan muutaman kilon minut hyväksytään paremmin joukkoon. Aloin syömään "terveellisemmin" ja treeni määräni kasvoivat liian suureksi verrattuna siihen kuinka paljon sain energiaa. Herkuttelu loppui siihen, en ole vuoteen pitänyt kunnollista herkkupäivää enkä ole syönyt hyvällä omatunnolla mitään mikä "lihottaa" meitä eli karkit, sipsit, kakut ovat olleet pannassa. Edes kaverini synttäreilllä en ole voinut syödä kuin "normaalit " minun ikäiseni nuoret. Kaikki spontaanit ruokailut kavereideni kanssa alkavat aina ahdistamaan ja keksin mitä kummallisempia tekosyitä,miksi en voi mennä hamppareille heidän kanssaan. EI tälläistä ole 19- vuotiaan nuoren tytön elämä! Haluan päästä tästä eroon ja oppia rennon suhtautumisen elämään ja ruokailuun.

    Puoli vuotta painoni pysyi 56-57 kg ja mitään merkittävää muutosta ei tapahtunut. Tänä keväänä ylioppilaskokeet ja pääsykokeet aiheutti minulle melkein 4 kuukauden stressipiikin elämään. Tähän stressiin lisättynä joka päivä aerobista treeniä ja lihaskuntoharjoittelua sai painoni putoamaan 6-7 kg. Muistan kun ajattelin aina, että en voi syödä mitään ennenkuin olen käynyt treenaamassa(koska enhän minä voinut syödä,jos en ole kuluttanut ainuttakaan kaloria…") Päässäni oli selvät säännöt mitä sain syödä ja kuinka paljon. Aamupalalla söin aina puuroa ja rajoituksena oli yksi pala ruisleipää.Jos sattumoisin ahmaisin menemään toisen leivän niin se tuntui siltä että olen epäonnistunut ja nyt minun pitää tehdä extra 10 minuutia juoksumatolla, jotta saan varmasti kaiken kulutettua.
    Noh tämä ei jäänyt vain tähän vaan kesällä kun juoksukelit oli mitä parhaimmat. Juoksin 4-5 lenkkiä viikossa ja lenkkien pituudet oli 9-10 kilometriä. Vaikka tunsin itseni väsyneeksi, lähdin juoksemaan sillä treenikalenterissa oli merkattuna lenkki sille päivälle. Pahinta tässä oli, että menin mielummin lenkille kuin näin kavereitani…

    Halusin/haluan aina laittaa ruokani itse, koska saan hermoromahduksen,jos en tiedä tarkalleen kuinka paljon ruoassa on rasvaa yms. Ottaa päähän, koska haluaisin suhtautua ruokaan rennosti ja herkutella hyvällä omatunnolla, mutta pää vain ei anna ottaa sitä suklaata perjantaina viikonlopun kunniaksi. Olisi kiva saada neuvoja miten oppia sallivaan syömiseen ja että voisin taas syödä muiden tekemiä ruokia hyvällä mielellä. En halua enää potea huonoa omatuntoa jos sorrun kielettyihin ruokiin. Elämä on liian lyhyt siihen, että tuhlaa voimiaan miettimään kuinka paljon jossakin on kaloreita.

    Painoni on alimmillaan käynyt 46 kg ja nyt tänä syksynä tai viime kuussa päätin, että haluan takaisin normaalipainoon. Olen käynyt ravintoterapeutilla, joka antoi minulle ohjeita miten lisätä ruokavalioon energiaa, mutta tuntuu että painoni ei siltikään nouse niin paljon kuin sen pitäisi. Olen lisännyt öljyä ruokiiin ja pyrkinyt syömään isompia annoksia sekä pähkinöitä jokaisella aterialla. Painoni on tällä hetkellä 49-50 kg ja painon nousu on pysähtynyt seinään. Vaikka yritän saada painoni nousemaan niin nyt se ei ole kahteen viikkon noussut yhtään:( Treenaan edelleenkin 4-5 krt viikossa, mutta olen jättänyt aerobisen liikunnan ja keskityn vain lihaskuntoharjoitteluun. Halusin kysyä, että kuinka nopeasti paino nousi sinulla takaisin normaalilukemiin. Onko normaalia, että painon nousu tyssää hetkeksi?
    Olen yrittänyt pitää yhden herkkupäivän viikossa, mutta se ei ole vieläkään helppoa syödä "epäterveellistä" ruokaa. Tiedän, että tämä vaatii aikaa ja sisua, mutta turhauttaa jos painoni ei nousekkaan, vaikka syön paljon enemmän kuin ennen.

    Kiitos jo etukäteen <3
    Kiitos jo etukäteen

    1. Hei Inga, kiitos kauniista sanoistasi <3 todella surullista, että voit samaistua niinkin paljon kokemaani. Toisaalta myös silloin tiedät, että tästä on mahdollista nousta takaisin terveeseen elämään 🙂

      Ennen kuin annan sen suurempia vinkkejä, täytyy todeta, että en ole täysin tähän asiaan koulutettu ammattilainen. Vaikka ravitsemusterapian opintoja onkin taustalla, olisi mielestäni hyvä, jos kävisit asiasta juttelemassa esimerkiksi psykologin kanssa: Hän osaa auttaa sen mielen työstämisessä, jos kerran olet ravitsemusterapeutin kanssa jo pohtinut ruokavalioasioita 🙂

      Oman kokemukseni pohjalta voin sen sijaan nostaa esiin muutamia juttuja. Hyvin samanlaiseltahan tuo kuulostaa kuin oma suhtautumiseni ruokaan ennen sitä pahinta vaihetta. Voisi puhua niin sanotusta "häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä" ja kehonkuvan vääristymästä. Ajatteletko edelleen samalla tavalla itsestäsi ja kehostasi?

      On hyvin tyypillistä, että "kiellettyjen" ruokien syömisestä rankaisee ja soimaa itseään. Todellisuudessahan kaikkea ruokaa voi syödä kohtuudella silloin tällöin, oli se sitten "terveellistä" tai "epäterveellistä". Oletko miettinyt mikä olisi PAHIN asia, mikä voisi tapahtua jos syöt enemmän/epäterveellisemmin/ilman sääntöjä ja liikkuisit vähemmän? 🙂 Miksi se asia olisi se pahin mahdollinen skenario? Mitä se syöty suklaa aiheuttaa sinulle?

      Rentous ei tullut ainakaan mulle hetkessä. Vaikka pystyin syömään muiden valmistamaa ruokaa tai epäterveelliseksi luokittelemiani ruokia, koin silti huonoa omaatuntoa ja tarvitsin jonkin perustelun niiden syömiselle. Mulla auttoi lisääntyvän tiedon lisäksi se, että konkreettisesti en huomannut mitään muutoksia itsessäni, vaikka söinkin herkkuja tai "kiellettyjä" ruokia tai rikoin sääntöjä. Sen sijaan jaksoin paremmin ja olin elinvoimaisempi. Mitä hyviä asioita keksit siitä, että söisit vapaammin? Mitä positiivisia asioita se voisi tuoda elämääsi?

      Ja hei, et ole yksin noiden kuukautisten poisjäämisten kanssa: Mulla niiden palautuminen kesti lähes viisi vuotta. VIISI. Keho oli niin pahassa nälkiintymistilassa, ettei katsonut tarpeelliseksi ylläpitää lisääntymistoimintoja. Tietysti myös stressi ja vähäinen rasvakudos vaikuttaa olennaisesti, mikä voi sun kohdalla olla myös osasyynä.
      Tässä auttaa vain se aika ja se että saa painon itselle normaaleihin lukemiin. Mulla se vaati hieman korkeampaa painoa, kuin lähtötilanne ennen syömishäiriötä (Tosin lihasmassaakin lienee hippusen enemmän nykypäivänä.) Peli ei kuitenkaan ole menetetty <3

      Mä sanoisin että painon junnaaminen samassa pisteessä hetken aikaa on varsin normaalia. Mullakin paino junnaili pitkään siellä 47-49kg tienoilla. Silloin on varsin yksinkertainen resepti tarpeen: Lautaselle lisää ruokaa 🙂 jos paino ei näillä tämän hetken eväillä nouse, on energiamäärä kulutustasi vastaava. Se voi olla, että energia-aineenvaihdunta käy vähän kierroksilla, kun olet nyt antanut kropalle kivasti polttoainetta! Toki liikunta myös kuluttaa energiaa ja salilla käydessäsi potentiaalisesti kasvatat myös lihasmassaa. Jos taas siis hippusen lisäilisit energiaa, ihan sen kummemmin laskematta tai punnitsematta?

      Kun olin selvinnyt akuuteimmasta vaiheesta, hylkäsin vaa'an kokonaan. Se auttoi mua hyväksymään, että se paino nyt on mitä on, eikä sillä ole niin merkitystä. Kun siis olet taas saanut painon hieman nousujohteisemmaksi, voisiko ajatella ettei vaakaa miettisi liiaksi? 🙂

      Oletko käsitellyt eron aiheuttamia petetyksi tulemisen ja epäonnistuneisuuden tunteita? Ne voivat olla osaltaan taustalla ylläpitämässä ruokaan liittyvää ahdistusta (kiellettyjen ruokien syöminen aiheuttaa samaa "epäonnistumisen" tunnetta).

      Olen sinusta ylpeä, että olet ottanut askeleet kohti terveempää suhtautumista syömistä kohtaan! <3 Oot jo hienosti edennyt ja etenet kokoajan. On huippua ylipäänsä, että tiedostat asian ja toimit kokoajan sen eteen!
      Tsemppiä hurjasti, kysythän vielä jos jäi jotain kysyttävää. Olen voinut epähuomiossa unohtaa jonkin seikan tässä selityksen hurmiossani 😀

  6. Kiitos tästä tekstistä, nuo tuntemukset tuntuivat tosi tutuilta! Itsekin sairastin syömishäiriötä 2-3 vuotta sitten, nyt olen jo onneksi parantunut. Ainoastaan menkkoja ei ole tullut 3 vuoteen, mikä huolestuttaa mua tosi paljon :(. Olen nyt suurinpiirtein samoissa mitoissa kuin ennen syömishäiriötä jolloin mulla oli vielä menkat, mutta niitä ei ole kuulunut. Miten sä sait menkat takaisin?

    1. Moikka Elli! Tosi hienoa, että olet parantunut <3 Se on hienosti tehty ja vaatinut paljon sisua!
      Ymmärrän, että kuukautisten puuttuminen huolestuttaa. Se huolestutti itseänikin sen vajaan viiden vuoden ajan. Tähän on paha sanoa yhtä oikeaa vastausta, että mikä saisi ne sinun tapauksessasi palaamaan. Millainen elämäntilanne sinulla on? Stressaatko? Liikutko paljon? Syötkö monipuolisesti, myös rasvoja ja hiilihydraatteja?
      Itselläni vaikutti liikunnan vähentäminen (pois pakkoliikunnasta siihen 3-5 kertaan viikossa, sisältäen kevyitä harjoituksia) ja kehon painon nousu sekä stressinhallinta. Itselläni kehonpaino sai ainakin olla suurempi kuin ennen syömishäiriötä – aiemmin ns biologinen painoni oli noin 10kg pienempi kuin nyt. Toki matkan varrelle mahtuu iso kasa lihaskuntoharjoittelua, mutta silti. Monesti kuukautisten puuttumiseen vaikuttaa liian alhainen suhteellinen energiansaatavuus: Vaikka söisitkin tietyssä mielessä normaalisti, suhteutettuna kehon tarpeisiin energiamäärä on liian pieni. Kannattaa myös pohtia, pidätkö painoasi kuitenkin liian alhaisena tämän hetken kehon vaatimuksiin nähden.

      Omalla kohdallani tämä vaati paljon aikaa. Kannattaa käydä juttelemassa asiasta esimerkiksi terkkarin kanssa, jotta tarvittaessa voidaan selvittää esimerkiksi luuntiheyttä ja hormonitasoja. Mikäli näissä näkyy madaltuneisuutta, voidaan kuukautisia koittaa käynnistää hormonivalmisteilla. Itselläni ei niistä ollut apua, sillä hormonitasoissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, keho ei vain ollut valmis miettimäänkään lisääntymistä niin raskaan koettelemuksen jälkeen. Juttelu ammattilaisen kanssa ja tutkimukset voisivat myös keventää mieltäsi asian suhteen 🙂

      Toivottavasti tästä oli apua! Eli tiivistettynä tsekkaa ensin riittävä energiansaanti, ruokavalion monipuolisuus, kohtuullinen liikunta ja stressi sekä käy jututtamassa terkkaria/lääkäriä. Tsemppiä hurjasti, kaikki kyllä selviää ajan mittaan 🙂

  7. Törmäsin tähän tekstiin vahingossa. Oon lukenut tän pariin otteeseen ja etenkin tuo lause pysäytti: ”On ok puhua omista harmaammistakin tunteista jo ennen kuin olo on äärimmäisen kamala. On ok olla välillä pahalla tuulella tai surullinen.” Tämä on ollut aina itselleni haastavaa ja on edelleenkin. Painin edelleen syömisen kanssa ja kun mukana on kivuliaat ja fyysistä pahoinvointia aiheuttavat suolisto-oireet, psyykkinen toipuminen ei ole helppoa. Silti tuntuu pahalta valittaa. Mieluummin sulkeudun, jos menee huonosti millään osa-alueella.

    Jotenkin tää teksti luo toivoa! On mahdollista selviytyä. On mahdollista oppia olemaan armollisempi itselleen, sallia kaikkia tunteita. On mahdollista nostaa painoa ja hyväksyä itseään. Löytää niitä ihmisiä ympärilleen, jotka rakastaa itseä itsen lisäksi. Kiitos tästä! Kyllä täältä vielä päästään, vaikka toivo välillä hukkuukin.

    1. Ensinnäkin huippua kuulla, että oot jo ottanut askeleita kohti paranemista! Tie voi tuntua pitkältä ja mutkaiselta, mutta se vie kohti parempaa 🙂 Olen superonnellinen jos voin lisätä toivoa edes hippusen! <3

      Mä ymmärrän niin hyvin, että suurten tunteiden näyttäminen on vaikeaa. Mulla se ei ole sitä positiivisten tunteiden kohdalla, MUTTA kylläkin välillä edelleen niiden negatiivisten kohdalla. On helpompaa hukuttaa se tunne johonkin tekemiseen, kiireisyyteen, syömättömyyteen tai treenaamiseen. Sulkea se pahan tunteen möykky vaan sisälleen. Tunteiden käsittelyä voi onneksi opetella pikkuhiljaa, niin mäkin tein. Mikä tapa sulle olisi luonnollinen käsitellä niitä ikäviä tunteita? Kirjoittaminen tunnepäiväkirjaan, kaverille juttelu, psykologille avautuminen, luova tekeminen ja asian purkaminen sitä kautta? Harjoittelua se vaatii, mutta tiedän että oot sitkeä!

      Tosi ikävä kuulla sun suolisto-ongelmista. Täälläkin yllättäen samassa veneessä: Sain todennäköisesti seurauksena syömishäiriön tuottamasta stressistä itselleni Crohnin taudin eli tulehduksellisen suolistosairauden. Suoliston kivut ovat niin helvetilliset, ettei niitä soisi kenellekään… Onhan sinulta suljettu pois sairaudet oireiden aiheuttajana?
      Toivon sinulle hurjasti tsemppiä matkallesi <3 Vaadi hoitoa vatsaongelmien kanssa, siinä täytyy olla sitkeä. Hakeudu ymmärtäväisten, rakastavien ja ihanien ihmisten seuraan. Pikkuhiljaa askel askeleelta etenet koko ajan, vaikkei se aina siltä tuntuisi 🙂

Tiesithän, että kommenttisi piristää päivääni hurjasti!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.